Sanaa historiallinen käytetään turhankin herkästi. Päättyneellä viikolla tätä sanaa saattoi kuitenkin syystä käyttää yhdessä tapauksessa: keskusta käytännössä näytti ovea veteraanilleen Paavo Väyryselle. Jo oli aikakin.
Väyrynen on ollut vuosikymmeniä keskustan ulkopuolisille taivaanlahja ja keskustalaisille yhä kiusallisempi painolasti. Muissa puolueissa, ja täällä mediassa, on taputettu pöydän alla karvaisia käsiä sitä enemmän mitä pidempään ja mitä uskomattomampia temppuja Väyrynen on tehnyt.
Keskustassa lopultakin noussut tuskastuminen Väyryseen viittaa siihen, että hän meni venkoilussaan yli toleranssin ja että puolueelle tuli kiire suojella itseään ennen runsaan vuoden päästä pidettäviä eduskuntavaaleja.
Normijärjellä varustetun ihmisen päähän ei mahdu, miten yhden puolueen jäsen voi asettua ehdolle toisen puolueen puheenjohtajaksi. Tämä on ollut selvää muille paitsi Väyryselle.
Keskustan johto, viime vaiheessa puheenjohtaja-pääministeri Juha Sipilä, suhtautui Väyrysen touhuihin pitkään suomeksi sanottuna lammasmaisesti. Sipilä vaati Väyrysen eroa keskustasta jo viime lokakuussa, mutta mitään ei tapahtunut: Väyrynen ei lotkauttanut korvaansa eikä vaatimuksesta seurannut mitään.
Ennen torstaita Sipilä hoiti tapaus Väyrystä ylipäätään taitamattomasti. Sen jälkeen kun Väyrynen ilmoittautui Sotkamon puheenjohtajakisaan, Sipilä meni tviittaamaan, että hän käy tämän kanssa ilomielin rehdin kilvan keskustan linjasta ja puheenjohtajuudesta. Sen saattoi tulkita niin, ettei Sipilä nähnyt Väyrysen puheenjohtajapyryssä mitään ongelmaa.
Presidentinvaalin alla Sipilä ilmoitti harkitsemattomasti, että presidentinvaalin tulos voi vaikuttaa siihen, hakeeko hän jatkokautta keskustan johdossa. Tämä tulkittiin niin että jos keskustan ehdokas Matti Vanhanen menestyy Väyrystä huonommin, Sipilä ei välttämättä pyri jatkamaan.
Kampanjan edetessä kävi yhä selvemmäksi, että Väyrynen peittoaa Vanhasen. Vain alle tunti ennen ennakkoäänituloksen kertomista Sipilä tekikin kömpelön lehmänkäännöksen ja ilmoitti olevansa valmis jatkamaan keskustan johdossa.
Sipilälle tuli kiire välttää tilanne, jossa Vanhasen voittanut Väyrynen olisi ennättänyt suorassa lähetyksessä ilmoittautua ensimmäisenä puheenjohtajaehdokkaaksi.
Pehmeä oli aikoinaan myös puheenjohtaja Matti Vanhanen. Hän otti kummallisen episodin jälkeen Väyrysen hallituksensa ministeriksi vuonna 2007. Presidentinvaalikampanjassa paljastui, että Väyrynen sai salkun luvattuaan jättää EU-politiikan pääministeri Vanhaselle.
Puolueen pitkämielisyys Väyrystä kohtaan johtui itsekkäistä poliittisista syistä: Väyrynen keräsi keskustalle lisäkannatusta omista kannattajajoukoistaan. Kesti silti luvattoman kauan ennen kuin puolue löysi itsekunnioituksensa ja vihelsi pelin poikki.
Kommunistien enemmistöläisiltä vei aikoinaan pitkään ennen kuin taistolaisille näytettiin ovea, mutta syy oli se, että Neuvostoliiton kommunistipuolue oli vastaan. Keskustan jahkailu oli ihan kotoperäistä.
Väyrystä voi jossakin määrin verrata Veikko Vennamoon, joka riitautui 1950-luvulla maalaisliitossa Urho Kekkosen kanssa ja perusti lopulta uuden puolueen. Tämä on ironista, sillä Väyrynen pitää itseään Kekkosen manttelinperijänä. Kekkosta ja Vennamoa jakoi suhtautuminen Neuvostoliittoon, Väyrystä ja keskustajohtoa on eniten asiakysymyksissä jakanut suhtautuminen EU:hun.
Väyrysen pullikointi voi jatkua Sotkamon puoluekokoukseen asti ja ehkä pidempäänkin, mutta torstaina kyllä kävi selväksi, että puolue sai hänestä lopulta tarpeekseen.
Yksi aikakausi Suomen sisäpolitiikassa lähestyy siis loppuaan. Loppunäytelmä ei ole kaunis, mutta Väyrynen saa syyttää siitä itseään.
Sokea Reettakaan ei ole voinut olla näkemättä jo pitkään sitä, että Väyrynen ajaa politiikassa ensi sijassa omaa etuaan. Eräänlaisena käänteisenä huippukohtana voi pitää sitä, kun Väyrynen näki HS:n vaalipaneelissa valintansa presidentiksi Suomen suurimmaksi mahdollisuudeksi vuoteen 2024 mennessä.
Yhdessä asiassa Väyrynen ansaitsee hatunnoston. Arvioin kolumnissani 10. joulukuuta, että hän syyttäisi vaalivalvojaisissa tuloksestaan mediaa. Ei syyttänyt. Kerta se on ensimmäinenkin.
Kirjoittaja on Kalevan päätoimittaja.