Putoaminen pääministeripuolueen asemasta pienemmäksi oppositiovoimaksi on niin raju muutos, että sen nieleminen tekisi tiukkaa missä tahansa puolueessa. Tätä tuskaa koetaan nyt Suomen keskustassa. Puolue ei ole jaloillaan vielä yli kolme kuukautta vaalien jälkeenkään.
Kuplinta puolueessa näkyy jo ulospäinkin. Uutta ja yllättävää ei ole se, että madonlukuja puolueen johdolle latelee Paavo Väyrynen. Merkittävämpää on sen sijaan se, että tyytymättömyytensä puheenjohtaja Mari Kiviniemeen tuo julki puoluejohdolle perinteisesti uskollinen Suomenmaa-lehti.
Lehti kysyi muutama päivä sitten pääkirjoituksessaan, miksi puolueen puheenjohtaja ei näy eikä osallistu.
Suomenmaalta kirjoitus oli rohkea veto: Puoluejohtaja itse vain ei nähnyt asiaa minään kriittisen journalismin voittona. Maanantain ykkösaamussa Kiviniemi totesi, ettei "puolueen puheenjohtaja voi katsoa ihan mitä tahansa puolueen pää-äänenkannattajan suunnalta".
Saako lehti tai sen johto nyt ehkä jonkin rangaistuksen rehellisyydestä?
Huolta puolueessa on lisännyt etenkin se, ettei jäänti oppositioon ja pääsy irti esimerkiksi kansan mieltä kirveltävistä EU-tukiratkaisuista ole kääntänyt kannatusta nousuun. TNS Gallupin antama tuore lukema on 13,7 prosenttia, kaksi prosenttiyksikköä alle vaalituloksen.
On selvää, että keskustan kannatusta on syönyt perussuomalaisten nousu. Jos perussuomalaisten kannatus kääntyy alamäkeen, laari voi saada täytettä keskustassa. Mikään ei kuitenkaan takaa, että Soinin puolueen alamäki olisi pian edessä. Yleiseurooppalaiset virtaukset puhuvat kansallismielisyyden nousun olevan pitkäaikaisempi trendi.
Mahdollista on sekin, että Suomessa on nyt edetty siihen vaiheeseen, jossa vahvan agraaritaustaisen puolueen aika alkaa yksinkertaisesti olla ohi. Vertailun vuoksi kannattaa katsoa Ruotsiin. Viime vaaleissa Ruotsin keskusta sai enää kuusi prosenttia äänistä.
Yksi keskeinen kysymys on se, kuinka selvä puolueen linja ja keskeisinä pitämät tavoitteet tämän äänestäjille ylipäätään ovat. Kysyä voi sitäkin, voiko arvokonservatismista, joka elää puolueen kentällä, ja Kiviniemen edustamasta kaupunkilaisemmasta ja liberaalimmasta linjasta ylipäätään rakentaa uskottavaa ideologista pakettia.
Juuri nyt keskustan kriisi kuitenkin näyttäytyy johtajuuskriisinä. Kiviniemi ei yksinkertaisesti ole sellainen kansanvillitsijä ja hengen nostattaja, jota puolue nyt tarvitsisi.
Presidentinvaaleista puolue voisi saada uutta virtaa. Nyt silläkin suunnalla näyttää hankalalta. Kentällä laukkaa jo yksinäinen ratsastaja Paavo Väyrynen, jonka ehdokkuutta kohtaan on voimakasta vastustusta jo oman puolueen sisälläkin. Toiveita on asetettu Seppo Kääriäiseen, Anneli Jäätteenmäkeen ja Olli Rehniin, jotka kuitenkin ovat hyvin epävarmoja kortteja.
Jos ehdokkuuteen penseästi suhtautuva Kiviniemi joutuu lopulta lähtemään itse leikkiin mukaan, voi kysyä, miten hän tekisi presidentinvaalissa sen, mikä ei eduskuntavaaleissakaan onnistunut.