Keskusta jatkaa kirvelevän vaalitappionsa analysointia. Konkaripoliitikko Seppo Kääriäisen mukaan syy oli liimautuminen kokoomuksen kylkeen. Selitys on hyvä, mutta ei riittävä.
Keskusta jatkoi puoluevaltuustossaan perjantaina karmean vaalitappionsa aiheuttamaa itseruoskintaa.
Syitä tappioon löytyikin useita: kovakorvaisuutta, aatteen unohtamista, tavallisen ihmisen asioiden jäämistä Portugali-paketin jalkoihin ja tietenkin se EU.
Vaalitulos oli keskustalle niin murheellinen, että perusteelliselle analyysille on paikkansa. Pelkät numerot näyttävät kovin rumilta. Kahdeksan vuoden aikana puolue on menettänyt eduskuntavaaleissa 230?000 ääntä.
Tämän kevään vaaleissa jytkypuolue perussuomalaisten äänimäärä kasvoi melkein yhtä paljon kuin oli keskustan koko äänisaalis. Viimeksi puolueella on mennyt yhtä huonosti vuonna 1917. Konkaripoliitikko Seppo Kääriäisen mukaan kyseessä on puolueen olemassaolo. Arvio on syytä ottaa keskustassa vakavasti.
Kääriäinen on nähnyt puolueen voittoja ja tappioita, mutta tällä kertaa hänkin vaikutti täysin yllättyneeltä.
Kääriäinen on aina ollut kallellaan punamultapohjaan, keskustan ja demareiden johdolla muodostettuihin hallituksiin. Niinpä ei ole ihme, että hän löytää yhdeksi tappion selitykseksi liimautumisen kokoomuksen kylkeen.
Hän kirjoitti Ylen verkkosivuilla julkaistussa kolumnissaan: "Kolme kertaa keskusta ja kokoomus ovat olleet sotien jälkeen hallitusyhteistyössä ja aina ne ovat loppuneet keskustan katkeraan tappioon. Niin on käynyt niin vuosien 1966 ja 1995 kuin 2011 eduskuntavaaleissa."
Kääriäisen mukaan "viime vaalikaudella keskustan politiikka koettiin oikeistopolitiikan myötäilemiseksi erityisesti alueellista luonnetta olevissa kysymyksissä".
Analyysi ei ole ihan huono. Keskusta jäi nuorekkaan ja energisen imagon omaavan kokoomuksen jalkoihin. Puolue nuoreni Jyrki Kataisen johdolla aidosti. Samalla Katainen siirsi kokoomusta poliittisessa kentässä keskemmälle.
Kun perussuomalaiset söivät maaseudun unohdetun kansan ääniä, kokoomus on jo vuosikymmenten saatossa vallannut porvarilliset kaupunkilaiset keskustalta.
Kaiken lisäksi pitkän hallitustaipaleen aikana erityisesti pääministeri Matti Vanhanen katsoi roolinsa olevan hallituksen puolustaminen. Siitä tuli kiitosta hallituskumppaneilta, mutta ei keskustan äänestäjiltä.
Kääriäinen jättää kuitenkin huomioimatta syyn, jota keskustan johto jostakin syystä käsittelee kuin kuumaa perunaa: railo maaseutu-Suomen ja kaupunki-Suomen välillä kasvaa. Se tarkoittaa karkeistaen myös jakoa maa- ja syrjäseutujen arvokonservatiivien ja lähinnä kaupunkeihin keskittyneiden cityliberaalien välillä. Kummankin ryhmän saavuttaminen yhtäaikaa on mahdotonta.
Ja aivan yhtä lailla mahdotonta on keskustan nousta uudelleen valtapuolueeksi ennen kuin se ohjelmatyössään ottaa kaupunkiväestön huomionsa keskipisteeksi. Suomessa väestö ei vain vanhene, se siirtyy maaseudulta taajamiin.