Demarien ahdinko muistuttaa sitä tilaa, jossa keskusta oli neljä vuotta sitten. Energiaa tuhlautuu sisäiseen nahisteluun. Ex-ministeri Jutta Urpilaisen sorsinta hakee vertaistaan. Antti Rinteen lähtölaskenta ei ole vielä alkanut.
Nyt hallituksessa pääpuolueena oleva keskusta oli vielä neljä vuotta sitten kanveesissa: puolue oli kärsinyt eduskuntavaaleissa historiallisen tappion, oli velkainen ja sisäisesti niin rikkinäinen, että puoluejohtaja Mari Kiviniemi teki pian johtopäätökset.
Keskustan neljän vuoden takainen tilanne muistuttaa hämmästyttävän paljon, kutakuinkin yksi yhteen sitä jamaa, jossa sosiaalidemokraatit ovat nyt, kevään eduskuntavaalien jälkeen.
Vaaleissa tuli historiallinen tappio, Hakaniemen perinteinen puoluetoimisto oli pakko myydä, gallup-käyrät sojottavat yhä alaspäin, puolue on sisäisesti karrella ja näyttää ulospäin neuvottomalta.
Enää puuttuu vain se, että Antti Rinne tekisi johtopäätökset. Kiviniemi nosti kytkintä noin vuosi vaalien jälkeen, joten aikaa on ja puheet johtajavaihdoksesta eivät ole alkaneet.
Seinäjoen puoluekokouksen puheenjohtajavaalin aiheuttamat haavat eivät näytä lähteneen vuodessa edes arpeutumaan. Syytä näyttäisi olevan niin sysissä kuin sepissäkin.
Vaalin hävinnyt Jutta Urpilainen ja etenkin hänen kannattajansa olivat huonoja häviäjiä. Sen voittanut Rinne ja hänen taustavoimansa ovat puolestaan huonoja voittajia. Urpilaisessa on marttyyrin elkeitä, ja Rinne muistuttaa ay-jyrää.
Ex-valtiovarainministeri Urpilaista on sorsittu puolueen sisäisissä valinnoissa moneen kertaan tavalla, jota on harvoin nähty Suomen sisäpolitiikassa. Urpilaisella oli ennen vaaleja ulottuvilla kovan luokan kansainvälisiä tehtäviä, mutta hän päätti pysyä kotimaan politiikassa.
Ensiksi Rinne ei halunnut Urpilaista eduskuntaryhmän johtoon. Selitys, että Urpilaista odotti ministerin salkku, kumisi onttouttaan. Rinne myi sellaista, mitä ei ollut olemassakaan. Äskettäin Urpilainen jäi rannalle SDP:n valitessa edustajansa pankkivaltuustoon.
Kaiken huippu oli, kun Rinne kertoi ministerikollegalleen EU-kokouksessa, että Urpilainen on aloittanut puheenjohtajakampanjansa. Näin saattaa aivan hyvin ollakin, mutta tuollaiset mölyt on hyvää pitää mahassa.
Demarit keskittyvät keskinäiseen nahisteluun samaan aikaan kun oppositiopuolueen pitäisi alkaa tarjota rakentavia vaihtoehtoja perusporvarihallituksen ohjelmalle.
SDP oli samassa tilanteessa vuoden 1991 vaalien jälkeen – tosin puolueen kannatus oli paljon korkeammalla kuin nyt. Sisäistä sekaannusta kesti tuolloin pari vuotta. Se päättyi Paavo Lipposen valintaan puoluejohtajaksi 1993 ja puolueen rökälevoittoon vuoden 1995 eduskuntavaaleissa.
Demareille olisi tarjolla kaikki eväät uuteen nousuun. Nyt energia näyttää vain menevän aivan vääriin asioihin. Kannatus on nyt niin alhaalla, että ainoa lääke olisi puolueen ja sen ohjelmien perinpohjainen uudistaminen.
Tuollaiseen reseptiin kuuluu yleensä johtajavaihdos. Rinne on ollut niin vähän aikaa johdossa, että vaihtokeskustelu ei ole alkanut. Jos puolueen meno jatkuu nähdyn kaltaisena, sekin keskustelu alkaa.