Keskusjärjestöt joutuvat perustelemaan olemassaoloaan tilanteessa, jossa sopiminen on siirtynyt liitoille. Kokonaisvaltainen edunvalvonta horjuu, kun solidaarisuus häviää.
Työelämän keskusjärjestöjen asema on heikentynyt sitä mukaa kuin työmarkkinaneuvotteluissa on siirrytty keskitetyistä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista liittokohtaisiin neuvotteluihin.
Samalla on otettu pitkä askel nykyistä pitemmälle meneviin yrityskohtaisiin palkitsemisjärjestelmiin. Tällä halutaan luoda globaalin suhdannetilanteen vaatimaa joustavuutta. Talouden shokit iskevät nykyisin yksittäisiin yrityksiin, eivät toimialoihin. Tämä luo painetta yrityskohtaiseen sopimiseen.
Keskusjärjestöjen otteen herpaantumisen tuorein esimerkki oli, kun ensin SAK ja sitten STTK irtisanoutuivat kolmikantaisesta työrauhan uudistumistyöryhmästä. Työntekijäkeskusjärjestöillä ei ollut kaikkien liittojen tukea asialle.
Liittokierroksille siirtyneessä tulopolitiikassa keskusjärjestöt eivät ole sopimusosapuolia, joten vaikutusvaltaiset liittojohtajat eivät halua niiden puuttuvan työehtosopimuskysymyksiin.
Sama tilanne on pitkälti Elinkeinoelämän keskusliitossa, jossa suuret ja voimakkaat teollisuusliitot määräävät työnantajajärjestön marssitahdin. Keskitetty tulopolitiikka ei kuulu niiden keinovalikoimaan.
Tulopolitiikan kausi päättyi Suomessa kolme vuotta sitten, kun työnantajat luopuivat keskitetyistä ratkaisuista. Silti EK on puhunut palkka-ankkurista, vaikka liittokohtaisia ratkaisuja tehdään jo kolmatta vuotta.
Liittokohtaisissa ratkaisuissa vahvat liitot niin työnantaja- kuin työntekijäpuolella pystyvät sanelemaan sopimusten sisällön ja painotukset. Liittokohtaisissa sopimuksissa ylikorostuvat palkkaratkaisut.
Tulopoliittisen sopimuskauden loputtua liittojohtajat kantavat nyt suurta vastuuta työelämästä. Ajan mittaan liittokohtaisiin ratkaisuihin siirtyminen merkinnee väistämättä sitä, että myös muun kolmikantaisen valmistelun merkitys heikkenee. Se heikentää keskusjärjestöjen asemaa entisestään.
Toistaiseksi kolmikantaisia neuvotteluja on yritetty käydä työelämän ja sosiaalipolitiikan keskeistä kysymyksistä, tosin laihoin tuloksin. Kolmikantaisessa järjestelmässä järjestöt ovat päässeet päättämään palkkaratkaisun ohella myös muusta työmarkkina- ja talouspolitiikasta. Keskitetty tulopolitiikka ja yleissitovat sopimukset toivat yhteiskuntaan vakautta ja ennustettavuutta. Taloudellisia ja poliittisia etuja sovitettiin yhteen konsensuksen hengessä.
Solidaariseen palkkapolitiikan kausi on kuitenkin ohi. Liittokohtaisessa jokin liitto saa aina enemmän kuin jokin toinen. Samalla sopimuspolitiikassa painopiste liittoratkaisujen myötä siirtyy enenevästi työpaikoille.
Työntekijäpuolella tässä järjestelmässä korostuu erityisesti pääluottamusmiesten asema.
Työntekijäjärjestöt ovat viime aikoina olleet muutenkin kovissa paineissa, sillä aloite työelämän uudistuksissa on siirtynyt työnantajalle. Työntekijäpuoli on joutunut puolustusasemiin, kun kyse on työajoista, irtisanomissuojasta ja ulkopuolisen työvoiman käytöstä.