Ihmiset ovat aina kasautuneet vetäville alueille. Parinkymmenen kunnan asukasluku on yli kolminkertaistunut viidessäkymmenessä vuodessa. Virta on vetänyt kasvukeskusten naapuriin. Vantaan väkiluku on kasvanut kymmenkertaiseksi. Kempeleläisiä on liki kuusi kertaa niin paljon kuin vuonna 1951. Kärkikasvukuntien joukossa seuraavat heti perässä myös Oulunsalo ja Kiiminki.
Suurimman kasvun kunnista ainoastaan Maarianhamina on itsenäinen keskus. Kaikki muut ovat olleet jostain suuremmasta kunnasta tai kuntaryhmästä riippuvia.
Puolessa Suomen kunnista on väkeä alle 5 000. Suurten kaupunkien lähialueilla liki kaikki kunnat ovat kasvaneet tuon rajan yli. Suurtenkaan kuntien, kuten Espoon ja Vantaan väkiluku ei olisi noussut, jos ne olisivat vaikka keskellä Pohjois-Karjalaa. Yhdenkään alle 5 000 asukkaan kunnan väki ei ole kasvanut muutoin kuin kuulumalla jonkin suuren kaupungin työssäkäyntialueeseen.
Tutkijoiden pasmat ovat selvät. Perusteet kasvukeskuspolitiikalle ja alue- ja osaamiskeskusohjelmalle ovat hyvät. Koko idea on kantava ja Suomea mainostetaan esikuvana. EU:ssa painotetaan kehittämistä ja ideoita, ei niinkään vanhakantaisesti investointeja. Aika on erilainen kuin ennen.
Enää ei muuteta otsat kurtussa ja tippa silmässä työn perään, vaan muuttajat ovat tyytyväisiä. He haluavat ystävien, kavereiden ja sukulaisten lähelle. Etenkin nuoret hakevat kaupungin menoa, vipinää ja tsemppiä. Ihan hyvä.
Taantuville alueille ei ole jaettavaa tukea, jos suurimmat veturit, kaupungit yskivät. Kuusi kärkikaupunkia luo noin puolet kansantuotteesta. Ne heijastavat hyvinvointia, mutta kuinka kauas? Sitä ei tiedä kukaan.
Jokin tässä kuitenkin mättää. Tehokkuudella on myös rumat kasvonsa. EU-rahat keskittyvät kaupunkeihin ja taantuvien laajojen alueiden ongelmat kasvavat. Missä on kohtuus? Miten pärjäävät syrjäalueiden jäljelle jääneet ihmiset? Yhteiskunnan on varauduttava huolehtimaan heistä yhä enemmän, halutaan sitä tai ei. Sinne tarvitaan rahaa. Palvelut maksavat yhä enemmän. Myös työpaikkoihin pitää uhrata.
Monet valtionavut ovat tosiasiassa korvaantuneet EU-rahoilla ja keinotekoiset tuki- ja ohjelmarajat kahlehtivat. Rahat keskittyvät ja rajat ovat usein epäloogisia. On hyvä, että Oulu kuuluu tuen kakkosalueeseen. Sen sijaan naapurikunnat ovat tuetonta alueetta. Se ei ole hyvä.
Rajojen ja ohjelmien sekasotku on johtanut omituisiin tilanteisiin. Oulun suihkulähteet saivat EU-rahaa, mutta Iin jätevedenpuhdistamo ei. EU antaa sellaisiin rahaa vain poikkeustapauksissa, ja aikaisempi kotimainen jätehuoltoraha on kuivunut pois. Myös kansalliset rahat kasautuvat. Kaupunkien lähiliikenne saa tukea, mutta haja-asutusalueiden tukirahoissa leikkuri soi ja linjoja lakkaa.
Muutoinkin koneisto on raskas. Byrokratiassa pärjäävät vain EU-slangia osaavat asiantuntijat ja ammattikerjäläiset. He voivat vääntää hankkeesta kuin hankkeesta salonkikelpoisen projektin.
Taantuvat alueet tarvitsisivat tasapuolisuutta ja kohtuutta. Se ei vain kuulu nykyaikaan. Miksei? Suomi on maailman kilpailukykyisin maa.