Yhdysvaltain ja Kanadan viikonvaihteen sähkövian mittavuutta hirvisteltiin Suomessakin runsaasti ja vakuuteltiin, että meillä ei voi niin valtaisaa katkosta sattua. No eipä voi, kun on aluetta ja kuluttajiakin vähemmän. Mutta jos ajallista mittavuutta verrataan, ei tarvitse kuin muistella viime talvea. Silloin Suomessa sattui pitkäjäykköisempiä vikoja. Pahimmillaan virrat olivat jossakin poikki liki viikon.
Kanadassa ja USA:ssa katkoksen syynä oli ylikuormitus verkon sisällä. Suomessa ylikuorma oli ulkoista laatua. Oli liikaa jäistä lunta kaapeleiden päällä ja likellä olevien puiden oksistoissa. Jos helle pimentää Suuressa Lännessä sähköverkon, niin meillä räntäsade pystyy samaan.
Kaukaa tulevat uutiset saavat tehokkaasti ihmiset kummastelemaan, mitä kaikkea sähkön puute aiheuttaa nyky-yhteiskunnassa. Monet ovat kuitenkin kokeneet samantapaisia harmeja kotimaassa. Itse olen jäänyt sähkökatkoksen takia vaille auton varaosaa, vaikka myyjällä oli se jo kädessä. Hinnan tiesi vain mykäksi jämähtänyt tietokone. Eikä kassakonekaan olisi suostunut ottamaan lanttejani vastaan. Se sulkeutui tiukasti kuoreensa.
Erityisen suuria harmeja pitkällinen sähkövika aiheuttaa maataloudessa. Monet syrjäseutujen tilat ovat hankkineet kaiken varalta aggregaatin. Se on toimiva varokeino, ellei sitten öljykriisi yllätä. Tuskin se sentään iskee varoittamatta. Mutta olemme mekin silti todella laajojen verkkojen varassa. Ja samalla suurten riskien varjossa. Öljynjakelu on peräti maailmanlaajuinen verkko. Kun se alkaa yhdestä kohtaa takkuilla, hinnat kohoavat ja hamstraus käynnistyy.
Olemmekohan järjestäneet ihan viisaasti energia-asioitamme. Hyvin ne tietysti ovat suurten energiayhtiöiden kannalta. Sähkön tuottajat ja myyjät, mutta vielä enemmän öljy-yhtiöt pitävät nykyistä maailmaa näpeissään. Ja rikastuttavat omistajiaan muhkeasti.
Keskitetyn energiahuollon heikot kohdat tulivat mieleen, kun katselin Oulun maatalousnäyttelyssä vanhaa höyrymasiinaa. Se oli paikallisen konepajan tuotantoa ajalta, jolloin autot ja traktorit eivät vielä olleet saaneet yliotetta muusta tekniikasta. Mitäpä, jos höyrykoneita olisikin kehitetty polttomoottorien sijasta? Jokaisella maatilalla voisi olla oma lokomotiivinsa. Se pyörittäisi kodikkaasti sytkytellen talon omaa sähkögeneraattoria, hiukkassuodatin piipussaan. Eivät menisi virrat poikki, vaikka sataisi kintaan kokoisia räntäroiskeita. Siinä pyörisivät kiltisti lypsy- ja pyykkikoneet, sirkkelit ja hakettimet. Polttoaineeksi kelpaisivat vaikka risut ja männynkävyt, yhtä hyvin kuin halot tai olkipaalitkin.
Yksinkertaisen höyrykoneen kehittäminen jätettiin sikseen, kun öljy-yhtiöiden laskelmoidun mainosavun turvin työnnettiin markkinoille jos minkälaista polttomoottoria, hyvää ja huonoa, mutta niin kiehtovaa ja vaivattomasti polttoainetta hörppivää.
Höyrykone herättää nykyihmisissä korkeintaan hyväntahtoista hymähtelyä. Omakohtaisesti muistan lapsuudestani, kuinka lokomotiivin pyörittämästä pärehöylästä saatiin ladon kattoainekset nopsasti kasaan. Ovat höyrykoneet antaneet rajumpiakin näytteitä voimistaan, vuosikymmenien ajan. Oulunsalon Varjakassa toimi 1900-luvun alkupuolella Euroopan suurimpiin kuulunut vientisaha höyrykoneen voimin. Se lopahti, kun sahan pääakseli rapsahti poikki. Omistajayhtiö ei välittänyt korjata sitä. Ajat olivat muuttuneet. Uudet tuotantotavat kiinnostivat. Höyrysahoja oli monella muullakin paikkakunnalla. Kempeleessä höyrykone pyöritti tiilitehtaan tuotantokoneistoa aina 50-luvun alkuvuosiin.
Kaiken keskittävälle Neuvostoliiton taloudelle naureskeltiin. Ei huomattu, että lännessä kuljetaan aivan samaan suuntaan. Menneen ajan energiahuollon perään on enää turha haikailla - vain onko?