Korviin osui papin parahdus, jonka mukaan kirkollinen keskustelu on Suomessa konfliktihakuista. Juuri nyt ajatuksessa tuntuu olevan perää.
Esimerkistä käy keskustelu, joka nousi muutama viikko sitten Kotimaa-lehdessä julkaistusta, lähetystyötä koskevasta kolumnista. Teksti oli rohkeasti kantaa ottava, mutta niin sanotut pohjatyöt eli aiheeseen perehtyminen näytti kirjoittajalta jääneen kesken.
Siksi tekstin päätelmätkin menivät kuusikkoon. Sivutuotteena kolumni veti kölin alta suomalaiset lähetysjärjestöt, niiden sadat työntekijät ja tuhannet tukijat.
Jatkokeskustelussa taas on ollut hyviä, mutta myös kummallisia piirteitä. On puhuttu asiasta, mutta menty myös suoraan henkilöön. Keskustelun kuluessa ovat tulleet kyseenalaistetuksi ihmiselämän vaiheista niin murrosikäisyys, nuori aikuisuus kuin keski-ikäisyyskin.
Ikäkausista vanhuus ja lapsuus ovat toistaiseksi saaneet olla rauhassa.
Kirkon sisällä käytävän keskustelun ei tarvitse olla hymistelyä, jossa vanhoja tapoja, toimintamuotoja tai käytäntöjä ei koskaan kyseenalaistettaisi. Joskus on tarpeen sanoa kovakin sana. Katoliselle kirkollekin teki aikanaan hyvää, että myöhemmin harhaoppiseksi julistettu Martti Luther naulasi vallitsevia opinkappaleita koskevat jyrkät teesinsä Wittenbergin kirkon oveen.
Vaikka katolilaiset eivät edelleenkään halua kutsua saksalaista uskonpuhdistajaksi, tuon kirkon sisälle kertynyttä kuonaa Luther kuitenkin onnistui huuhtomaan liikkeelle.
Mutta mitä kovempaa kritiikki on, sitä lujempia pitää perustelujen olla.
Nyt julkista keskustelua hallitsevat liian usein kärkevimmät puheenvuorot, riippumatta siitä, onko niiden pohjalla pelkkiä musta tuntuu -oletuksia vai kokemusta ja koeteltua tietoa.
Pääasia, että teksti tai lausunto on räväkkä, sillä silloin se saa paljon huomiota ja klikkauksia netissä.
Viestimet ovat itsekin tätä kehitystä kiihdyttäneet suosimalla tekstin tekijöitä tai lausunnon antajia, joiden mielipiteistä syntyy niin sanottua pöhinää.
Jutuilla tai ohjelmilla, jotka ovat niin kuivia tai laimeita, ettei niitä jaksa kukaan lukea tai katsella, ei tietenkään ole paljoa virkaa. Nyt ollaan kuitenkin lähellä toista äärilaitaa, jossa maksimaalinen meteli on pääasia, perustelujen pitävyydestä ei niin väliä.
Tämä näkyy esimerkiksi television keskusteluohjelmissa ja ”suurissa teemailloissa”.
Niihin haalitaan muutaman asiallisen keskustelijan sekaan joukko toistensa päälle puhuvia kiihkoilijoita, joille kuuntelu ja kompromissit ovat tuntemattomia mahdollisuuksia. Ja niinpä laineet kuohuvat studiossa korkealla ja twitter piippaa.
Harvemmin itse asiassa päästään eteenpäin tai lähemmäksi kompromissia, mutta onpahan saatu syntymään keskustelua.
Voi valitettavasti olla niin, että keskustelukulttuuri ja julkisten puheenvuorojen esittämisen tapa on maassa lopullisesti muuttunut kohti tuota pappismiehen mainitsemaa konfliktihakuisuutta.
Tietämykseen tai kokemukseen perustuva tapa esittää mielipiteet ei näy riittävän.
Onneksi toisenlaistakin tarjontaa vielä on, ja nostetaan nyt palautteen uhallakin oman lehden häntää. Käykää joskus lukemassa Kalevan pääkirjoitussivun Vieras-palstaa, jossa kirjoittavat muiden muassa lääkäri Niilo Keränen ja europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari.
Kumpikin kirjoittaa luistavalla kynällä ja kantaaottavasti, ja mikä parasta, he perustelevat näkemyksensä tietämykseen ja kokemukseen. Tekstejä lukee siksi nauttien, vaikka ei aina olisi kirjoittajien kanssa edes samaa mieltä.
Eikä nettikään ei ole vain kiihkomielten temmellyskenttää. Esimerkiksi heikkojen ja keskinkertaisten blogien joukossa on suoranaisia helmiä.
Oivaltavaa, paikoin purevaakin tekstiä eri elämänaloilta tarjoaa vaikkapa oikeustieteilijä, kirjailija Jukka Kemppisen blogi.
Esimerkiksi muutaman päivän takaa tarjolla on riemukas teksti siitä, kuinka luoda itsestään kuva älykkönä. Eläköön tällainen kirjoittelu!