Terveys: Ou­lu­lai­nen Olli Jun­tu­nen meni vat­sa­ki­vun takia lää­kä­riin, samalla löytyi keuh­ko­ve­ri­tulp­pa

Pääkirjoitus: Koulua ei saa uu­vut­taa uu­dis­tus­myl­lä­käl­lä

Kolumni

Kes­ki­ajan ihmiset eivät tien­neet elä­vän­sä kes­ki­ai­kaa

Otsikon toteamus pysäytti minut kuunnellessani joskus 1980-luvun alussa hajamielisesti toisella korvalla radiosta Eurooppalaisia puheenvuoroja -ohjelmasarjan esitelmää.

Otsikon toteamus pysäytti minut kuunnellessani joskus 1980-luvun alussa hajamielisesti toisella korvalla radiosta Eurooppalaisia puheenvuoroja -ohjelmasarjan esitelmää. Puhuja taisi olla Erkki Raatikainen; ohjelmassa siteerattua teosta tai sen tekijää en tullut laittaneeksi ylös.

Kun paljon myöhemmin viittasin tähän ajatukseen eräässä artikkelissani, sain kommentin, ettei itsestäänselvyyksiä tarvitse kirjoittaa. Olen edelleen eri mieltä: kyllä tarvitsee – eikä kyseessä ole itsestäänselvyys.

Jo käsite ”keskiaika” on lähtökohtaisesti ongelmallinen. Sen loivat renessanssihumanistit, joiden minäkeskeinen eetos edellytti ylemmyydentuntoista erontekoa menneeseen. Se ei ole niiden tuhatvuotisen ajanjakson kuluessa eri puolilla Eurooppaa eläneiden ihmisten monenkirjava kokemus omasta elämästään, jotka meidän tavoin elivät omaa nykyaikaansa, monet mielestään jopa lopun aikoja. Nimitys on kohteensa kokemusmaailmaa mitätöivä.


Radion Yle 1 -kanavalla vietetään parhaillaan Keskiajan heinäkuuta. Tarjonta on ollut kiinnostavaa ja monipuolista. On käsitelty keskiajan perintöä, kirkkoa ja pyhimyksiä, runoutta ja musiikkia, rakkautta, ruokakulttuuria, perheitä, pyhiinvaeltajia ja pyöveleitä... Radioteatterissa on luettu Johan Huizingan klassikkoteosta Keskiajan syksy ja esitetty kuunnelmaversio Umberto Econ romaanista Ruusun nimi.

Olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan keskiaikatutkimuksen perusteellisempaa oppi- ja käsitehistoriallista tarkastelua ja kokonaisvaltaisempaa näkökulmaa siihen, mitä ohjelmissa on kutsuttu suomalaiseksi keskiajaksi: Keskiaika keskellä mitä ja missä? Kenen keskiaika?

Miten ja mihin perustuen aikakausi ja alue on rajattu ja määritelty eri puolilla Eurooppaa ja pohjolassa? Millaisiin lähteisiin osa-alueiden tutkimus ja argumentaatio perustuvat? Mitä tiedämme niistä ihmisryhmistä, joista kirjoitetut lähteet vaikenevat? Elivätkö hekin keskiaikaa? Ilahduttavasti näitä sentään sivuttiin viime sunnuntain Horisontti-ohjelmassa, jossa aiheena oli keskiajan lapsuus.


Julkisesta historiapuheesta välittyy usein (ja tutkimuspuheestakin toisinaan) epämääräinen käsitys, jonka mukaan koko nykyisen Suomen alue olisi keskiajalla integroitu eurooppalaisen kulttuurin piiriin. Jos tällä viitataan kristillisen ja kirjallisen kulttuurin leviämiseen ja juurtumiseen, jää aikarajoja armollisesti venyttämälläkin avoimeksi kysymys nykyisen Suomen alueesta.

Viime vuosina tutkijat ovat kuitenkin viritelleet tieteidenvälistä yhteistyötä hahmottaakseen paitsi entistä syvempää myös maantieteellisesti laajempaa kuvaa Suomen keskiajasta. Tässä keskustelussa lienee ainakin pohjoisella arkeologialla, asutushistorialla ja saamentutkimuksella oma annettavansa?

Keskiajan heinäkuussa asiantuntijat ovat toki maininneet eroja pohjolan, Keski- ja Etelä-Euroopan välillä, mutta erot ja vuorovaikutus nykyisen Suomen alueella eläneiden väestöryhmien välillä ovat jääneet varjoon, kun tarkastelu on keskittynyt Varsinais-Suomen ja muiden eteläisten seutujen kirkolliseen, kirjalliseen ja kaupunkikulttuuriin. Sieltä katse on suunnattu kohti eteläisempää Eurooppaa.


Viime keskiviikkona Yle ykkösen ohjelmasarjassa Julkinen sana kysyttiin: ”Kääntävätkö sananvapauden loukkaukset Euroopan paluumatkalle kohti pimeää keskiaikaa?” Sinänsä kiinnostavalla ohjelmalla ei ollut mitään tekemistä keskiajan kanssa, mutta sen otsikkoon oli ilmeisen päälle liimatusti nostettu tympein mahdollinen keskiaikaan liittyvä klisee.

Turun yliopiston kulttuurihistorian ensimmäinen virkaan nimitetty professori, sittemmin Valtionarkiston (nyt Kansallisarkisto) pääjohtajana toiminut Veikko Litzen ihmetteli vuonna 1978 ilmestyneessä artikkelissaan ”Keskiajan ymmärtämisestä”, miten kokonainen ajanjakso voidaan leimata pimeäksi: ”Olivatko keskiajan ihmiset henkisesti alamittaisia tai puuttuiko heiltä järjen valo?”

Litzen osoittaa, kuinka renessanssihumanistien jälkeen muutkin aikakaudet ovat eroa tekemällä tai vaikutteita lainaamalla käyttäneet keskiaikaa omien tarpeidensa ja ideologioidensa palveluksessa. Arvostelun kohteeksi joutuu myös historioitsija Jacob Burckhardt, jonka 1800-luvulla konstruoiman renessanssi-käsityksen lävitse on mahdotonta ymmärtää keskiajan ihmisten maailmaa.

Burckhardt myös käytti historiantutkimuksen ehkä vaarallisinta metaforaa puhuessaan myöhäiskeskiajan hengentulkeista uuden ajan ”edelläkävijöinä”. Litzenille renessanssi ei ollut ”uuden ajan” siemen vaan ”keskiajan” hedelmä.

Artikkeli julkaistiin uudestaan vuonna 1993 Litzenin juhlakirjassa Keskusteluja professorin kanssa. Sen ensimmäisen osan motoksi valikoitui professorin runomuotoinen aforismi:

”Jokainen löytää historiasta, mitä itse haluaa / jokainen haluaa sitä, mitä itseltä puuttuu / – ja autuaita ovat hengessä köyhät.”

Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.