Tietokirja
Hannele Klemettilä:
Keskiajan julmuus, Atena.
Hannele Klemettilästä on tullut keskiajan kulttuurin tunnetuimpia suomalaisia popularisoijia. Hän on lyhyessä ajassa kirjoittanut sellaisista aiheista kuten keskiajan keittiö ja keskiajan pyövelit.
Nyt Klemettilä on ottanut käsittelyynsä keskiaikaisen maailmankuvan ja siihen liittyvän julmuuden. Kirjan 11 lukua käsittelevät sodankäyntiä, lainsäädäntöä, yhteiskuntaluokkia, rumien, hölmöjen ja naisten halveksuntaa, lasten ja eläinten kohtelua ja julmaa huvittelua.
Klemettilä haluaa oikaista monia keskiaikaan liittyviä virheellisiä käsityksiä, joita ovat ruokkineet monet elokuvat ja romaanit.
Klemettilän pääviesti on, että keskiaikana ihmiset käsittivät julmuuden eri tavalla kuin nykyajan ihmiset. Tämä ei kuitenkaan tehnyt heistä myötätunnottomia. Keskiajan ihmiselle oli vain selvää, että pahantekijöitä tuli rangaista, koska oli suuri synti jättää heidät rankaisematta. Tämä selittää osaksi mielikuvaa synkästä ja väkivaltaisesta keskiajasta, joka jälkipolville on välittynyt.
Keskiajan huvituksia on yleensä pidetty poikkeuksellisen julmina. Klemettilän mielestä keskiajan ja nykyihmisen ero on enemmän käsityksissä siitä, mikä on julmaa ja mikä säälittävää, kuin emotionaalisella tasolla eli kyvyssä tuntea sääliä.
Klemettilä uskoo, että mikäli Euroopan toreilla olisi vielä tarjolla julkisia rangaistusnäytöksiä, ne mitä todennäköisimmin houkuttelisivat paikalle sankkoja joukkoja. Silti näitä näytöksiä ei voi verrata nykyiseen tv-väkivaltaan, jonka keskeinen tehtävä on viihdyttää, Klemettilä korostaa.
Kirjan yksi kiinnostavimpia kappaleita käsittelee rumuutta. Keskiajan yhteiskunnassa edulliselle ulkonäölle annettiin paljon painoarvoa, kuten nykyäänkin. Keskiajalla kuitenkin uskottiin, että ruumis ja sielu muodostavat erottamattoman kokonaisuuden ja siksi ulkoiset piirteet tarjosivat vihjeitä myös sisäisestä olemuksesta.
Rumuus oli tyypillistä alhaisille, pahoille ja syntisille. Keskiaikana ajateltiin, että rumuus merkitsi syntiä ja synti sitä, että yksilö oli huono. Keskiajalla rumina pidettiin yleensä piirteinä, jotka erosivat liiaksi siitä, mitä pidettiin normaalina.
Sillä ei ollut väliä, oliko kyse synnynnäisestä, sairauden tai onnettomuuden aiheuttamasta poikkeamasta. Kaikkia poikkeavia tuli varoa potentiaalisesti pahoina ja vaarallisina. Yleisen käsityksen mukaan parran totaalinen puuttuminen viittasi suureen ilkeyteen.
Klemettilän teoksessa on valtavasti anekdootinomaista tietoa siroteltuna myös omiksi infolaatikoikseen. Niissä käsitellään yleisesti keskiajan tapakulttuuria ja maailmankuvaa, mutta myös nykyajan mediakulttuurin välittämää virheellistä kuvaa keskiajasta.
Klemettilä myöntää, että historiallisten romaanien ja elokuvien päätavoite on tietysti viihdyttää, mutta ei olisi haitaksi, jos ne myös antaisivat oikeaa tietoa. Vääristelyyn ja liioitteluun ovat syyllistyneet niin Mel Gibson (Braveheart) kuin Ridley Scott (Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä) puhumattakaan hillittömästä The Tudors -tv-sarjasta.
Klemettilän kirja on virkistävä kurkistus keskiaikaisen ihmisen tapaan suhtautua fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan. Se kyseenalaistaa monia luutuneita ja ennakkoluuloisia käsityksiä. Kirjasta tosin löytyy paikoitellen myös hieman yksiniittistä keskiajan ihmisen puolustamista.
Kun Klemettilä kirjoittaa, että sydämetön, kammoksuva tai pilkkaava suhtautuminen fyysisesti vajavaisiin ei välttämättä ollut julmuutta, voi kysyä oikeutetusti, että mitä se sitten on. Eri aikakausina vallitsevat tietenkin erilaiset käsitykset oikeasta ja väärästä, mutta julmuus on aina julmuutta.