Oulun teatteritalo valmistautuu avautumaan yleisölle peruskorjattuna ja laajennettuna. Makkarakausi on jäänyt taakse, ja uusi aika vaatii alhaista rasvaprosenttia. Kaikki on tehty halvalla, korostaa teatterinjohtaja Anu Saari kävellessämme talon pitkiä käytäviä, eikä hänen sanojaan ole syytä epäillä.
Rakennusmateriaalit ovat perustasoa, ja ikään kuin vielä varmuuden vuoksi valittu vaaleanharmaa sävyasteikko saa työtilat ainakin vielä kalustamattomina näyttämäänkin halvoilta. Uudistunut teatteritalo tarjoaa kuitenkin aivan toisen tason työskentelyolosuhteet kuin ennen korjausta.
Marjatta ja Martti Jaatisen suunnittelema teatteritalo on aikansa lapsi. Betoni ei ollut ikuista eikä öljy halpaa. Kun talo oli korjauksen tarpeessa ja tilatkin teatterin tekemisen kannalta puutteelliset, oli aivan järkevää ajatella, että niitä kannattaa samalla parantaa kun korjauksiin ryhdytään.
Olennaisia parannuksia ei ollutkaan aivan helppoa tehdä. Ongelmia tuotti muun muassa se, että näyttämö ei ole maan tasossa. Lavastusten rakennusmateriaalit on nostettava kerroksen verran, siis tarvitaan hissi. Oulun teatterin tapauksessa hankittiin järeä teollisuusnostin, jolla ei ole lupa kuljettaa ihmisiä, ja joka siksi on hinnaltaan hissiä halvempi.
Harjoitusnäyttämö oli pieni, ja tilalle haluttiin uusi, jossa näytelmät voi harjoitella samoilla askelmerkeillä kuin esityksessäkin. Lavastamossa pitää voida rakentaa lavasteet kokonaisena, eikä puutyötä, hitsausta ja maalausta sovi tehdä samassa tilassa. Kaikki tämä määritteli jo pitkälle laajennuksen ulkomitat.
Laajennus sisältääkin suurimmalta osaltaan työtiloja - voisi melkein puhua tehdashalleista. Näiltä toiminnoilta vapautuneet vanhan puolen tilat ovat toimineet lähinnä henkilökuntatilojen laajenemisreserveinä.
Ulkopuolella haastena oli kaupunkikuva. Vanha teatteritalo suvaitsee hyvin nihkeästi vierelleen minkäänlaista laajennusta. Talo on ehyt kokonaisuus, jonka laajentaminen tyylikkäästi on erittäin vaikea, ellei mahdoton tehtävä. Toiminnallisesti laajennuksen on lisäksi oltava kiinni vanhassa teatterissa, vieläpä varsin paksulla napanuoralla.
Kaupunkikuvallisesti lopputulosta ei voi ylistää. Syy on enemmän lähtökohdissa kuin toteutuksessa. Vaikka tulos ei ole hyvä, voisi se olla paljon huonompi.
Kaupungista katsoen laajennus väistyy korrektisti taustalle. Pikisaaren suuntaa hallitsevat kutsuvina uuden ravintolan lasiseinät. Tuotantotilojen julkisivut ovat rauhallisia ja vähäeleisiä, talotekniikan sekalainen pönttökokelma katolla häiritsee harmittavasti muuten linjakasta kokonaisuutta. Pienet sisäänvedot erottavat uuden ja vanhan toisistaan.
Laajennuksen silkka koko tuo sille kuitenkin kohtuuttoman näkyvän roolin paikassa, jossa sitä ei lainkaan kaivattaisi.
Laajennuksen julkisivun taideteos ei ole vielä arvioitavissa. Lähtökohta ei sillekään ole helppo. Takajulkisivu ei kaipaa korostamista.
Mielikuva vanhasta teatterista perustuu sisätilojen vahvaan tunnelmaan. Aulan punaiset naulakot ja tiskit, juhlava nousu leveitä portaita, ja lämpiön kylmyyttä hohtavan lasiseinän ja lämpimän raidallisen upottavan kokolattiamaton yhdistelmä teki vaikutuksen 1960-luvulla. Puhutteleva kokonaisuus on pitkälti palautumassa, mistä ei voi olla kuin iloinen.
Kauneusvirheitäkin on. Lennokkaan pääportaan alustan täyttää uusi lippumyymälä, ja laajennus sulkee läntisen lasijulkisivun. Aulan avara tunnelma on näistä muutoksista kärsinyt.
Suuren näyttämön väriasteikko sävyttyy nyt tummansiniseen. Linja on neutraali, mikä palvelee teatteria mutta lyö korville talon alkuperäistä ilmettä. Penkkien kirkas oranssi oli yksi osa talon identiteettiä. Salin paikkamäärä on hieman vähentynyt, alhaalta orkesterimontun laajentamisen vuoksi ja sivustoilta akustiikkaverhousten vaatiman lisätilan vuoksi.
Pieni näyttämö rakentuu kuta kuinkin entiselleen laajamittaisen homeenpoisto-operaation jälkeen. Lämpiö laajenee, mutta jää laajennuksen vuoksi keskelle taloa vaille ikkunoita.
Uusi ravintola on tilana ihastuttava, näkymä Pikisaareen hivelee silmiä. Ravintola on jaettavissa liukuovella yleisön ja henkilökunnan osiin. Yhteydet teatterin lämpiöstä voisivat tosin olla sujuvammatkin. Entinen taiteilijalämpiö liittyy ylälämpiöön kabinettina, josta avautuu edustava näkymä kauppatorille.
Sisätilojen materiaalit myötäilevät vanhaa. Ravintolassa kokolattiamaton sijalla on parketti. Katoissa on yleisesti käytetty sementtilastuvillalevyjä. Vaikka näiden karheudessa on mukavaa nostalgiaa, alkuperäiseen materaalipalettiin ne ovat vieras lisä.
Kokonaisuus jättää hämmentyneeksi. Vanhassa teatteritalossa on kiistämättömiä arkkitehtonisia ansioita. Korjaus on niitä enimmäkseen varjellut, osin jopa jalostanut. Silti kokonaisuutena lopputulos ei ole yhtä vakuuttava kuin ennen laajennusta. Uudisosan rinnalla vanha näyttää jopa ikäistään vanhemmalta.
Uuden ja vanhan yhdistelmä ei sekään ole arkkitehtonisesti yhtä onnistunut kuin mihin voisi kuvitella kokonaan uudisrakentamalla päästävän. Vanha rakennus on pakottanut kompromisseihin.
Mutta mikä olisi ollut vaihtoehto? Pelkkä peruskorjaus ilman laajennusta olisi rajoittanut teatterin toiminnat vanhoihin kehyksiin. Kovin kannustavaa tämä ei kasvaneen ja monella tavalla 1960-luvulta kehittyneen kaupungin teatterille olisi ollut. Toki samalle rahalle olisi ollut muutakin ja monen mielestä epäilemättä parempaakin käyttöä.
Tulevaisuus näyttää, onko teatteri uusissa tiloissa parempaa kuin ennen remonttia. Uudet tilat antavat myös entistä paremmat mahdollisuudet tilojen rinnakkaiskäyttöön - nämäkin pitää vain osata hyödyntää.
Nyt vanhan talon tekniikka on kunnossa ja lihakset trimmattuna siihen kuntoon mitä vanhat luut periksi antavat. Jotain surumielistä tässä bodanneessa ikiteinissä kuitenkin on. Modernin rakennuksen on kovin vaikea säilyä nuorekkaana ja samalla vanhentua tyylikkäästi.