Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.
Keski-Euroopassa on saatu aikaan turvallisuuspoliittinen kiista, joka ei ole hankkimansa poliittisen hälyn arvoinen. Yhdysvallat ja Tshekin tasavalta ovat sopineet, että jälkimmäisen alueelle sijoitetaan saapuvien ohjusten havaitsemiseksi tutkajärjestelmä. Yhdysvallat ja Puola ovat puolestaan sopineet, että puolalaiset ottavat vastaan strategisia ohjustentorjuntaohjuksia. Neuvottelut näistä järjestelyistä ovat olleet käynnissä jo pitkään. Rakennustyöt tulisi aloittaa ensi vuonna, jotta järjestelmät olisivat toimintakunnossa 2012.
Amerikkalaisten tutkien ja torjuntaohjusten sijoittaminen liittolaismaihin on osa Yhdysvaltojen maailmanlaajuista sotilaallista strategiaa, joka tältä osin pohjautuu Bushin hallinnon voimallisesti kehittämään strategiseen ohjuspuolustukseen. Washington ei ole kuitenkaan pystynyt toistaiseksi kehittämään teknisesti luotettavaa torjuntajärjestelmää, vaikka edistystä onkin tapahtunut.
Keski-Euroopan lisäksi torjuntaohjusten sijoittamista kaavaillaan Australiaan ja Japaniin. Lisäksi Tony Blair on viimeisillä poliittisilla voimillaan ilmoittanut Englannin olevan valmis sijoittamaan uusia amerikkalaisia torjuntaohjuksia alueelleen.
Virallisena perusteena torjuntajärjestelmien sijoittamiselle on Pohjois-Korean ja Iranin kaltaisten "roistovaltioiden" ydinaseiden tuhoaminen. Puolan ja Tshekin järjestelmien tarvetta on perusteltu erityisesti Iranin tulevaisuudessa aiheuttamalla turvallisuusuhkalla. Kovin syvällisesti ei asiaa tarvitse pohtia kun havaitaan, että Praha ja Varsova haluavat sitoa Yhdysvallat lähemmin omaan puolustukseensa, kun taas Washington haluaa muistuttaa laajentumishaluista Moskovaa sen käytössä olevasta sotilaallisesta voimasta. Puolaan sijoitettavalla kymmenellä torjuntaohjuksella ei ole juuri merkitystä sen turvallisuuden kannalta. Näistä syistä se onkin vaatinut alueelleen suurempaa ohjusmäärää.
Ohjuspolitiikasta käydyssä keskustelussa on kuulunut kylmän sodan kaikuja. Puhuessaan äskettäin turvallisuuskonferenssissa Münchenissä presidentti Putin käytti kovaa lännenvastaista kieltä ja runttasi muun muassa torjuntaohjuksia koskevat suunnitelmat.
Venäjän strategisten ohjusvoimien komentaja, kenraali Nikolai Solovtsov jopa ilmoitti sen ottavan tarpeen vaatiessa Puolaan ja Tshekkiin sijoitetut torjuntajärjestelmät ydiniskujensa kohteeksi.
Näin suorasanainen kielenkäyttö on saanut kohdevaltioiden hallitukset puhumaan uhkailusta ja kiristyksestä. Vaikutus ei ole myöskään ollut toivottu vaan päinvastainen: Praha ja Varsova ovat vahvistuneet kannassaan ja siirtyneet lähemmäksi Washingtonia. Julkinen mielipide on kuitenkin varauksellinen ja saattaa kääntyä vielä voimakkaammin torjuntaohjuksia vastaan, mihin Puolan ja Tshekin suhteellisen heikoilla hallituksilla ei ole välttämättä varaa.
Moskovan sotilaallinen huoli on ollut liioiteltua. Puolaan ja Tshekkiin sijoitettavat tutkat ja ohjukset eivät kykene heikentämään Venäjän ydinasekapasiteettia, jos se sellaista päättää käyttää Eurooppaa tai Yhdysvaltoja vastaan. Päinvastoin Venäjä on itse vahvistamassa muista syistä kapasiteettiaan kehittämällä uusia ohjuksia osana uutta sotilasstrategiaansa. Amerikkalaisten asiantuntijoiden esittämät väitteet, joiden mukaan Venäjän kyky vastata Yhdysvaltojen ensi-iskuun olisi häviämässä, ovat liioiteltuja.
Ohjuksista käydyn sanasodan juuret ovat pitkälle poliittisia. Yhdysvallat on kriittinen Venäjän uutta poliittista linjaa kohtaan, joka pyrkii palauttamaan menetettyä alueellista voima-asemaa. Tässä mielessä Naton laajeneminen sen entisiin liittolaismaihin puolenkymmentä vuotta sitten oli paha tappio, josta Yhdysvallat ja uudet Nato-maat osaavat mitata itselleen sopivan poliittisen ja strategisen hyödyn.
Olisi kuitenkin virheellistä nähdä ohjuksia koskeva väittely pelkästään poliittisena kiistana. Sillä on myös todellista sotilaallista pohjaa. Ensiksikin Iranista ammuttavien strategisten ohjusten rata todella kulkee itäisen Keski-Euroopan yli kohti Yhdysvaltoja. Vaikka Iranin strateginen ydinase on kaukana tulevaisuudessa, niin Yhdysvaltojen ohjuspolitiikka ei ole yleisessä mielessä täysin vailla perusteita. Selvää kuitenkin on, että Iranin ydinasesuunnitelmiin tulee hakea paljon ennen niiden toteutumista poliittinen ratkaisu, jollaista nyt yritetään Pohjois-Korean kanssa.
Toinen reaalinen sotilaallinen ulottuvuus liittyy kantamaltaan 1 500-5 000 kilometrin keskimatkan ohjuksiin, joiden poistamisen Yhdysvallat ja Neuvostoliitto aloittivat keskinäisellä sopimuksellaan 1988. Näiden euro-ohjusten romuttaminen on koskenut erityisesti Neuvostoliiton/Venäjän arsenaaleja, joita nyt on alettu kaivata takaisin. Puhuessaan äsken duumassa silloinen puolustusministeri ja nyt ensimmäiseksi varapääministeriksi nimitetty Sergei Ivanov piti keskimatkan ohjusten hävittämistä pahana virheenä.
INF-ohjuksia koskeva sopimus oli kahdenvälinen ja koski vain amerikkalaisia ja venäläisiä aseita. Kun vastaavat ohjukset leviävät maailmalla uusiin maihin - mukaan lukien Kiina ja Intia - on Moskova alkanut kaivata niitä takaisin. Pahimmassa vaihtoehdossa Moskova saattaa arvostella Puolan ja Tshekin torjuntajärjestelmiä koskevia suunnitelmia saadakseen perusteen kehittää uudelleen omia keskimatkan ohjuksiaan, jotka ovat sille geostrategisesti tärkeämpiä kuin Yhdysvalloille. Uusien keskimatkan ohjusten maalit olisivat todennäköisesti etelässä ja idässä, mutta ne voivat olla myös lännessä, Euroopassa.