Uudet tutkimukset Urho Kekkosesta ovat tarpeellisia. Vaikka UKK:n väistymisestä on kulunut jo yli 25 vuotta, kuva presidentistä on edelleen keskeneräinen.
Toukokuussa tulee julki kaksikin uutta tutkimusta presidentti Urho Kaleva Kekkosesta. Presidentin entisen adjutantin Esa Seppäsen väitöskirja tarkastettiin lauantaina Turussa, ja ensi lauantaina on vuorossa filosofian lisensiaatti Timo J. Tuikan väitös Jyväskylässä.
Työnsä kautta Kekkosta ja tämän idänsuhteiden hoitoa lähietäisyydeltä jonkin aikaa seurannut Seppänen antaa lisämateriaalia presidentistä rakennettuun sankarikuvaan. Väittelijä korostaa Kekkosen neuvostojohtoon luomien henkilökohtaisten suhteiden merkitystä ja sanoo, että presidenttiä arvostettiin Neuvostoliitossa tämän tinkimättömän isänmaallisuuden takia.
Tuikan väitöskirjassa esiintyy ainakin ennakkotietojen mukaan aika tavalla erilainen päämies. "Kekkosen konsteja" eli presidentin toimintatapoja käsittelevä tutkija arvioi, että suhteessaan neuvostojohtoon Kekkonen pelasi ja näytteli tehokkaasti. "Kyllä sitä ainakin osittain voidaan pitää tekopelinä", tutkija sanoi Yleisradion haastattelussa. Vastakkain ovat nyt Kekkosta lähellä ollut konkari ja uuden polven tutkija.
Tilanne ei Kekkos-tutkimuksessa ole uusi. Neljännesvuosisadan Suomea hallinneesta presidentistä on kaksi kovasti toisistaan poikkeavaa näkemystä. Kärjistäen voi sanoa, että toisen tulkinnan mukaan Kekkonen oli suoraselkäinen Suomen itsenäisyyden pelastaja ja puolueettomuuden turvaaja, kun taas toisessa tulkinnassa hän oli petturia muistuttava peluri, joka valjasti idänsuhteet ja koko sisäpolitiikan palvelemaan henkilökohtaisia tarkoitusperiään. Ensimmäisen linjan näkyvimpänä nimenä voi pitää tutkija Juhani Suomea, toisen taas tutkija Hannu Rautkalliota.
Uudet väitökset osuvat ajankohtaan, jolloin jättimäisen Kostamus-sopimuksen allekirjoituksesta tulee kuluneeksi 30 vuotta. Kysymyksessä oli kahdeksan vuotta kestänyt rakennustyö Suomen itärajan tuntumassa Kuhmon korkeudella.
Nykyrahassa kolmen miljardin euron arvoinen kaivoskombinaatin ja kaupungin rakennusurakoiden saanti Suomeen oli suureksi osaksi Kekkosen ansiota. Samalla Kostamuksesta tuli osa Kekkos-legendaa: sen mukaan presidentti hoiteli taidolla tulenarkaa ulkopolitiikkaa, pani siinä sivussa kuntoon työllisyyden ja ehti vielä muutenkin kantaa huolta "pienen ihmisen" asioista.
Kekkos-kuvan ristiriitaisuus on kiinnostavaa ajatellen sitä, että presidentin virkakauden päättymisestä sairastumiseen on jo yli neljännesvuosisata ja hänen kuolemastaankin runsaat 20 vuotta. Ilmeisesti historiallinen etäisyys tuohon ajanjaksoon on yhä liian lyhyt. Jos Kekkosta vertaa Mannerheimiin ja Paasikiveen, historian kuva jälkimmäisistä on ollut jo pitkään hyvinkin ehjä.
Ristiriitaisuus voi johtua siitäkin, että Kekkos-kuvan luojina on edelleenkin henkilöitä, joilla on eri syistä johtuvia kiitollisuudenvelkoja tai niiden sijasta kalavelkoja Kekkosen kaudesta. Silloin tällöin motiiveiksi näyttävät riittävän pelkkä julkisuuden haku tai jopa arvioitsijan oman roolin korostaminen lähihistorian käännekohdissa.
On arvokasta, että Kekkos-kuvan rakentamiseen pystyvät vielä ottamaan osaa hänen aikalaisensa. Silti kentän olla avoin myös uusille tulkinnoille, jos ne pystytään perustelemaan pitävästi.