Polku on vain kartalla. Maastossa se katoaa korkeisiin mättäisiin, jotka puskevat puolukanvarpua ja kuivunutta suopursua.

Siksi viimeiset viisi kilometriä on käveltävä umpimetsää.

Vihdoin männikkö aukeaa asuinkentäksi. Päivä on paahtanut yli satavuotiaan päärakennuksen hirret pihkanruskeiksi. Inarijärvi lainehtii rantakiviin raskaasti, jäätymistään odotellen.

Olemme saapuneet Onnelaan.

Isäntä tulee puunteosta. Pärekopassa on pilkottuja honkia.

Nuori mies. Harmaa villapaita, maastohousut, talvikumisaappaat. Parransänki ja laineikkaat hiukset, jotka laskeutuvat karvalakin alta melkein olkapäille.

Tämä on vanha lapintila, jossa ei asunut ketään lähes neljään vuosikymmeneen.

Nyt Petri Kokkonen, 30, on ottanut sen kodikseen.

Syrjäisempää paikkaa asua on vaikea keksiä.