Egyptin Sharm el-Sheikhissä pidetyn YK:n ilmastokokouksen loppumetrit etenivät perjantaina siten kuin on aiemmissakin kokouksissa nähty. Isoimpien päätösten teko näytti venyvän viimeisen kokouspäivän yli.
Syy on ymmärrettävä. Vaikka ilmastonmuutoksen hillinnän tarve tunnustetaan laajasti, taakanjaosta käytiin taas ankaraa kamppailua. Taakanjako tarkoittaa muun muassa ilmastotoimien rahoitusta ja kohdistumista maiden kesken.
Tuhansien osallistujien jättikokouksiin on helppo suhtautua kyynisesti. Vastakysymys on, miten muulla tavoin tavoitteista voidaan maiden kesken sopia. Varsinainen ongelma on se, miten lupaukset muutetaan toimiksi kokousten jälkeen.
Ja juuri toimia tarvitaan. Se, mikä Suomessa näkyy vielä lisääntyvinä hellepäivinä ja leutoina talvina, merkitsee jo jossain muualla hirmumyrskyjä, tuhotulvia tai ennennäkemätöntä kuivuutta.
Esimerkiksi Pakistan on tänä vuonna kärsinyt sekä ankarasta kuivuudesta että ennennäkemättömistä monsuunisateista. Euroopassa viime kesän ennätyskuumuus kuivatti jokia ja taivutti ratakiskoja.
Näitäkin esimerkkejä voi väittää yksittäisilmiöiksi, mutta lämpötilojen mitattua nousua pitkällä jaksolla ei voi.