Oulaistelaislähtöinen, nykyisin Suonenjoella asuva Heikki Asser Sorsa (s. 1929) on ahkera harrastajakirjoittaja. Sorsan kynästä on lähtöisin tämänkin tarina, jossa hän muistelee kouluaikaista kesätyötään Pyhäkosken voimalaitostyömaalla Muhoksen Leppiniemessä.
Padonrakentaja
Oulujoen suureen kanjonimaiseen koskeen rakennettiin korkeaa vuolaan virran salpaavaa patoa. Vankan rakennelman tuli ohjata vesi voimalaitoksen turbiinien kautta. Yli sata metriä pitkän kaapelinosturin vaijerin varassa kärrättiin miltei tauotta kipattavalla kuupalla rannalta betonimassaa valumuotteihin. Osa patoa tukevien monoliittien muoteista oli jo täytetty. Padonrakentajat pyrkivät saamaan tuhansia vuosia vapaana ja rajuna riehuvan kosken palvelukseensa.
Muurahaisilta näyttivät törmältä katsoen työmiehet, jotka puuhailivat joen kuivaksi lasketulla kalliopohjalla tai erilaisilla telineillä. Jotkut heistä näyttivät tuntosarviaan heiluttavilta hyönteisiltä, kun he antoivat käsimerkkejä nosturin huipussa olevalle käyttäjälle. Huuto ei kantanut eikä voittanut vielä osaksi vapaana kirmaavan veden kohinaa.
Asser oli yksi noista muurahaisista, mutta ei ihan, työmyyrä kumminkin. Hän ei katkonut betonirautoja, ei kanneksinut lautanippuja eikä siirrellyt naulalaatikoita kirvesmiehille tai vahtinut sukeltajien kompressoreja. Asser oli nuori, notkea, ketterä koululainen, kesätyöläinen. Asserin tehtäväksi oli annettu tuollaisia ominaisuuksia vaativa työ; laudoitusten ja jo valmiiden valujen kastelu paineletkuista sadettimiin tulevalla vedellä.
Tuossa hommassa poika joutui kiipeilemään kymmeniä metrejä korkeitten tyhjien valumuottien seinämiä ja ripustelemaan sadettimia, jotta laudoitus ei kuivaisi ja rapistuisi massaa vuotavaksi.
Aluksi poikaa hieman pelotti leikkiä oravaa pitkin seinämiä kavutessaan. Mutta pian hän unohti työpaikkansa vaarallisuuden. Enää hän ei vilkuillut kosken pohjalla uurastavia muurahaisia. Polvetkin lakkasivat tyystin tutisemasta tai jäykistymästä, vaikka hänen joskus piti kurkotella kädellään otetta saadakseen varpailleen tuen siirtyessään valumuotilta metrin parin päässä olevalle toiselle muotille. Siinä hän muodosti hetkeksi kuin x-kirjaimen kahden seinämän välille, sillä maltti ei aina riittänyt ala- tai yläkautta laakonkeja myöten kiertämiseen oikotien vaarallisuudesta huolimatta. Kyllä hän oikotien petollisuuden ja kiperyyden mielestään ymmärsi ja tiesi, mutta hän oli hetkessä tullut sinuksi työympäristönsä kanssa – tullut miltei välinpitämättömäksi.
Hänellä oli toisinaan aikaa istuskella jo valettujen monoliittien reunalla jalkojaan heilutellen ja seurata alhaalla uittorännissä kiitäviä tukkeja. Pikajunan vauhdilla sanottiin puiden ja veden rientävän kohti jokisuuta ja merta. Moni oli uskalikkona yrittänyt uiden laskea Pyhäkosken tyrskyjen mukana. Lähes yhtä usea oli myöhemmin tavoitettu naaraan Montanlammessa tai kivensyrjästä Merikosken alta. Koski oli kiireinen ja kovakourainen liian rohkeille.
Näitä mietti Asser töpeksiessään alas veteen, tai oikeastaan vain vettä kohden, sillä joka pisara ehti haihtua ennen määränpäätään veden pintaa. Nuorukainen eli ja toimi ylhäisessä työpaikassaan ikään kuin omassa maailmassaan. Työnjohtajakaan ei sinne viitsinyt syystä tai toisesta kavuta. Hän ehkä joskus tiiraili joen törmältä kiikarillaan alaistensa, alaisensa puuhia tai vain laudoitusten edistymistä ja kuntoa.
Kerran Asserilla sattui olemaan tarve mennä erään leveän valumuotin reunalta toiselle. Tämän montun laidalle oli asetettu kahdesta toisiinsa jatkoksi pultatusta parrusta tuki seinämiä vakavoittamaan. Enempää aikailematta tahi miettimättä nuorukainen astui kuilun yli johtavalle pelkkaletkalle. Muutama askel meni noin vain, mutta sitten roksahti, ja jalkojen alla olevat alkoivat humppailla sivuille.
Pojan polvet jäykistyivät. Hän pysähtyi ja alkoi rauhoittaa mieltään: "Ei auta kääntyä, ei lähteä juoksemaan, ei katsoa alas, askel rauhallisesti, askel rauhallisesti, rauhalliseesti..." Puu jalkojen alla jatkoi kaikesta huolimatta keinuntaa ja natinaa, mutta hieman vaimeampana. Jalat tuntuivat toisen ihmisen jaloilta, Sydän paukutti rajusti. "En vielä liitoskohdassakaan, mutta älä juokse, älä hermostu, ei kiirettä", toisteli kaveri.
Puolivälissä roksahti toistamiseen. Sama halvaannuttava tunne, mutta nyt maailma musteni, suuta kuivasi. Vielä monet metrit, alas vielä enemmän, matomaisen hidasta jalkojen siirtelyä.
Kaikesta huolimatta mies vihdoin tapasi kuin tapasikin vastakkaisen reunan. Vaikka koetus oli ohi, vielä jalat tutajivat, sydän pompotti, suuta kuivasi – ja nyt hän vasta uskalsi tuntea kaikki tuntemuksensa. "Huh! Olipa se! Kunpa kymppi ei kiikaroisi", hän tuhahti ja oikaisi selälleen jo valetun monoliitin laelle.