Kilpailukykysopimuksen hyväksyminen on rutto–kolera-asetelma. Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tuo asetelma on aina pirullinen.
Valittavaksi tarjotusta vaihtoehdosta on jotain tietoa, koska sitä on valmisteltu huolellisesti, arvioitu, laskettu ja puntaroitu. Kuva on kuitenkin utuinen, koska päätöksiä tehdään tulevaa varten, aikaan, jota ei vielä ole olemassa.
Vaihtoehto sen sijaan on sumun, ehkä jopa hernerokkasumun, peitossa. Valintatilanne on lähtökohtaisesti epätasapainoinen.
On valittava utuisen ja sumuisen välillä. Kanta, puolesta vai vastaan, ratkeaa sen perusteella, mitä sumussa näkee.
Kilpailukykysopimuksen tilanne on vielä auki. Kello käy, eikä sopimusta näy. Määräaika meni, mutta neuvottelut eräillä aloilla jatkuvat.
Historian opetuksiin perustuva valistunut arvaus on, että sopimus saadaan hyväksytyksi ja että kattavuus nousee keskitettyjen historiaa ajatellen kohtuullisen korkeaksi: noin 85 prosenttia palkansaajista olisi sopimuksen piirissä.
Irtautuneet sopimusalat päätyvät aikanaan melko lähelle kilpailukykysopimuksen sisältöä jälkeen vaiheiden, joissa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Palkansaajien kannalta kilpailukykysopimuksen vaihtoehto pitää sisällään kaatuneiden ja kuopattujen pakkolakien tilalle tulevat uudet pakkolait. Ne ainakin näkyvät sumussa. Hallituksen päämäärätietoisuutta oman linjansa toteuttamisessa ei ole syytä epäillä.
Sisällöstä tiedämme sen, että hallituksen konstit ovat tehokkaimmat julkisella sektorilla. Siksipä pakkolakipaketti nro 2 tulisi olemaan samalla tavalla vino kuin edellinenkin: suurimman taakan hallitukselle pakkomielteeksi muodostuneen viennin kilpailukyvyn parantamisesta kantaisivat julkisen sektorin palkansaajat.
Sumussa näkyy myös lakitie sopimisen sijasta. Tämä tarkoittaisi myös sitä, että paikallisen sopimisen edistämisessä otettaisiin käyttöön lakipykälien tie.
Kilpailukykysopimuksen kaatuminen merkitsisi tietysti puhdasta liittokierrosta. Vuodenvaihteessa olisi aikamoinen hulina.
Työmarkkinahäiriöiden määrä olisi jonkinmoinen. Kuinka paljon selkkauksia olisi, on sankan sumun peitossa.
Talouden kasvu on nyt lähdössä liikkeelle. Hyvin todennäköistä on, että kasvun käynnistyminen viivästyisi ainakin puoli vuotta, ehkä vuoden. Tätä vaihtoehtoa ei pidä dramatisoida: mustelmia tulisi, mutta tuskinpa luita rikkoontuisi.
Työnantajapuolella on sama utuisuus–sumu-asetelma. Ne, jotka ajattelevat, että Suomen talouden käynnistäisi iso muutos sopimisen tavassa, voisivat riemuita tilanteessa, jossa kilpailukykysopimus kaatuisi. He näkevät sumussa Suomen talouden pelastuksen tien.
Hyvin todennäköistä olisi, että paikallisessa sopimisessa otettaisiin iso harppaus. Isäntävalta työpaikoilla vahvistuisi, ja ilmassa olisi suuren urheilujuhlan tuntua, kun miehistä ja naisista otettaisiin mittaa.
Shakkipelin alkeisopeista löytyy opetus: huonokin suunnitelma on parempi kuin ei suunnitelmaa ensinkään.
Kilpailukykysopimus on jonkinlainen suunnitelma, vaikkakin utuinen, mutta sumuinen vaihtoehto ei ole suunnitelma lainkaan.
Talouspolitiikassa tavoitellaan usein ennustettavaa ja vakaata toimintaympäristöä. Tavoite ei ole tyhjä hokema vaan lohikala, jota kannattaa pyytää, vaikka sitä ei saisikaan. Udussa näkee enemmän kuin sumussa.
Kolumni