Vaaleihin on vielä kymmenisen kuukautta, mutta jo nyt eduskunnassa parveilee hermostuneen oloisia seuraavan hallituksen ministerikandidaatteja.
Näin käy aina vaalikauden lopulla. Tulevia ministerisalkkuja ryhdytään jakamaan varsinkin puolueissa, jotka näyttävät olevan matkalla kohti vaalivoittoa.
Nyt ministerikuume ravistelee eniten demareita. Jokainen kannatuksen kasvua osoittava mittaus lisää ministeriaspiranttien kammiovärinää.
Vanha vitsi on muuttumassa lihaksi: Miten kuplavolkkariin saa mahtumaan kymmenen demaria? Heitetään takapenkille ministerisalkku.
Kiima on ymmärrettävää. Ministeripesti on jokaisen kunnianhimoisen poliitikon unelma, aivan kuin jokainen nuori kadetti haaveilee kenraalin natsoista.
Ministerikuumeeseen sairastuneen kansanedustajan käytös muuttuu totaalisesti. Ennen niin leppoisa ja suulas poliitikko muuttuu sanojaan varovaksi tosikoksi. Some- ja kännykamera-aikakaudella kaikenlainen verbaalinen ja fyysinen irrottelu voi viedä salkun sormien ulottuvilta. Ei tarvita kuin yksi varomaton kommentti tai huolimaton hoilailu vaikkapa Pori Areenan terassilla.
Eduskunnan kuppilassa median pöydässä rempseästi taustatietoa jakaneesta edustajasta tulee ministerihaaveiden myötä muodollisen varovainen, kävelevä puppusanageneraattori: ”Me sosiaalidemokraatit olemme sitä mieltä, että…” Kukaan ei yhtäkkiä tiedäkään mitään, mitä valiokunnassa tai ryhmäkokouksessa on tapahtunut tai puhuttu.
Vuotaja voi median mielestä olla demokratian ritari ja sananvapauden sankari, mutta puoluejohdon mielestä hän on petturi. Sitä leimaa ei ministerisalkusta haaveileva poliitikko itselleen halua.
Ministerikuumeen rankempi versio on pääministerikuume. Viikonlopun puoluekokousten jälkeen se näyttää iskeneen kahteen uuteen poliitikkoon, Petteri Orpoon (kok.) ja Juha Sipilään (kesk.). Päähallituspuolueen puheenjohtaja ei voikaan heittää pyyhettä kehään vaalien alla.
Suomessa ollaan siis jälleen matkalla kohti pääministerivaaleja. Puolueilla on puheenjohtajansa kasvot ja ominaisuudet. Politiikan Idols-kisassa asiakysymykset saattavat jäädä taka-alalle, kun äänestäjät tekevät valintansa puoluejohtajien persoonan perusteella.
Yhteinen tavoite yhdistää. Demaritkin ovat viime kuukausina unohtaneet keskinäiset kiistansa, jotka vielä roihusivat eduskuntaryhmässä vuosi sitten. Kun gallupit tuovat nostetta, joukkuehenki vahvistuu. Kaikki pelaavat samaan maaliin – vaaleihin asti.
Jos nuppi nupilta laskee, demariryhmässä alkaa olla potentiaalisia ministereitä jo enemmän kuin heitä tulee seuraavan hallitukseen yhteensä. Toivottavasti Rinne ei ole kaikille jo salkkua luvannut.
Jos niin on käynyt, ministeriruletista tulee puolueen sisällä hirveä rähinä. Hallituksen ulkopuolelle jätetyt toverit kokevat tulleensa petetyksi. Uusi puolueen sisäinen oppositio syntyy samalla hetkellä, kun uusi hallitus vannoo virkavalansa.
Kun uuden hallituksen ministerit ensimmäisen kerran kapuavat valtioneuvoston aitioon eduskunnassa, salissa istuu luonnonvoimien vääjäämättömyydellä muutama katkerasti pettynyt rivikansanedustajaksi jäänyt poliitikko.
Näkymä sai muutama vuosi sitten kokoomuksen Jan Vapaavuoren filosofiseksi:
”Kukaan ei ole niin entinen kuin entinen ministeri – ja kukaan ei ole niin melkein kuin melkein ministeri.”