Olen tänä kesänä ajatellut hoitaa muutamia repsahtaneita kotiasioita kuntoon. Pyrkimykseni on ollut myös lisätä omaa ymmärrystä tilanteesta, jossa lukuisat turvapaikanhakijat maassamme elävät ja joka aiheuttaa meissä suomalaisissa monenlaisia näkemyksiä ja epäilyksiä.
Ajattelin edistää näitä asioita yhdellä kertaa, kun tuli tilaisuus palkata kaksi afgaanipakolaista kesähommiin. Ajatus ja velvoitteet maahanmuuttoviraston, verotoimiston ja vastaanottokeskuksen suuntaan tuntuivat aluksi kuitenkin varsin työläiltä ja hankalilta.
Kulkuyhteyksiäkin oli järjesteltävä varta vasten.
Kommunikaation sujuminen mietitytti, puhun darin kieltä todella huonosti. Nuoret afgaanit osoittautuivat onneksi yllättävän sujuvan suomen kielen ja tapojenkin taitajiksi. Motivaatio opintoihin lienee ollut oleskelulupaa pitkään odottaessa kohdillaan. Avulias ja tomera ystäväperheen rouva silotti tietä, asiat tulivat hoidetuiksi, ja rohkenin ryhtyä tuumasta toimeen.
Kesäkuun aikana pihamme rönsyily ja rapistuneisuus koheni pykälän verran, kun maalaus- ja viherrakennustöissä, hieman myös risu-savotassa huhki kaksi nuorta miestä: vaimonsa ja kahden pienen lapsensa kanssa pari vuotta sitten Suomeen saapunut perheenisä sekä yksin, ilman vanhempiaan ja sisaruksiaan näille perille taivaltanut nuorukainen.
Työt sujuivat pääosin jouhevasti ja ongelmitta, vaikkei pieniltä väärinymmärryksiltä ja lievältä patistelultakaan vältytty. Tekemisen halu ja ratkaisukyky olivat enimmäkseen hallussa.
Suurin ongelma taisivat olla täkäläisittäin melko vähäisenä pidettävät sääskiparvet. ”Ohovilla” ja pikiöljyllä selvittiin.
Itse touhusin omien politiikkatöiden, kodin ja lastenhoidon sekä päätoimisen työmaakokin kiivaassa ristipaineessa, kesäpoikiemme työnohjausta ja kulttuurikylpyjä unohtamatta. Kahvi- ja ruokatauoilla viriteltiin keskustelua oloista ja asioista, siellä ja täällä, sekä käytiin läpi tuhansien kilometrien kulkemisen vaiheita.
Ymmärrys kasvoi ja hämmennys hälveni molemmin puolin, näin uskoisin. Vaikutti olevan uusi kokemus työskennellä naispuolisen pomon ohjeistuksessa.
Luottamus lisääntyi tutuiksi tultuamme, kotouttamistoimien tarpeet konkretisoituivat.
Ennakkokäsityksetkin saivat ansaittua ja molemminpuolista ravistelua. Ainoat ihmettelylle immuunit olivat perheemme lapset, joille ei tuottanut suurtakaan vaivaa sopeutua vieraisiin ihmisiin kotiympyröissä.
Jälkeäkin syntyi lähes odotusten mukaisesti. Jäin käsitykseen, että työn tekeminen toimi osittain myös terapiana paitsi tuskastuttavalle toimettomuudelle myös jollekin muulle ikävälle olotilalle. Omaa kohtaloaan odottavan ja läheistensä tilanteesta tyystin tietämättömän aika on arvatenkin pitkä.
Samaan aikaan pihamaalla pyöri vielä kolmaskin vieras: laiha ja takkuinen kollikissa, joka tuumasi asettua taloksi. Sääliksi kävi edellistalven ilmiselvästi taivasalla viettänyttä kissariepua.
Parin viikon kuluttua kolli saatiin viekkaudella pyydystettyä laatikkoon ja kuljetettua lähimpään löytöeläinkotiin, jossa kuulin kesäkissaongelman vuosien saatossa pienentyneen mutta olevan edelleen voimissaan. Meille riittää kolme kattia.
Ajattelemattomuutta ja suoranaista julmuuttakin meissä ihmisissä riittää. Toivoa silti on. Uusi alku on aina mahdollisuus.
Hanna Halmeenpää on vihreiden kansanedustaja.