Talouden nousu tulee varkain kuin varas yöllä. Viime vuoden lopun ja alkuvuoden talouskehitys on yllättänyt myönteisesti. Kohta on aika ottaa skumpat kylmästä, kilistellä ja tanssia pöydillä. Mutta ei vielä.
Nyt tiedetään, että jo vuosi sitten talous oli suhteellisen rapsakkaassa kasvussa. Naaman vetää kuitenkin vakavaksi se, että tällä viikolla monien loistavien talousuutisten ohella leipäjonojen kerrottiin yltäneen uusiin ennätyksiin.
Kansantalouden luvut ovat kuitenkin duurimusiikkia korville lähes kymmenen vuotta jatkuneiden mollisävelten jälkeen. Viime vuoden talouden kasvuksi on varmistunut 1,9 prosenttia.
Se tarkoittaa, että kansanta-loudessa kiersi noin neljä miljardia enemmän rahaa kuin vuotta aiemmin. Se on 750 euroa jokaista suomalaista kohden, jos kasvun hedelmät jaettaisiin tasaisesti.
Työllisiä oli kesäkuussa 15 000 enemmän kuin vuosi sitten. Tällä kasvuvauhdilla hallituksen tavoittelema 72 prosentin työllisyysaste toteutuisi ensi hallituskauden alkutaipaleella. Saavutus sekin.
Kansantalouden palkkasumma on kahden prosentin kasvussa, ja kun inflaatio on alle yhden, jää kasvusta ihan oikeata lisäostovoimaa. Teollisuustuotanto kasvaa, tilauskirjat ovat täydempiä ja matkailu Suomeen kasvaa.
Mittarit sojottavat nyt parempaan kuin vuosi sitten. Mahdotonta on vastata kysymykseen, onko tämä hallituksen ansiota vai onko kehitys tapahtunut hallituksesta huolimatta. Parhaiten kohdilleen taitaa osua savolainen kommentti: sekä että.
Talouden kasvua varjostavat lukuisat tummat pilvet. Poliittisten riskien realisoituminen voi hyvin nopeasti pilata alkaneet juhlat. Niitä löytyy lähinnä maan rajojen ulkopuolelta, mutta myös Suomesta.
Brexitin myötä EU:n toimintakyky on heikentynyt. Trumpin taival maailman mahtavimman valtion peräsimessä on ollut sarja epäonnistumisia, ja tilanne näyttää pahenevan. Epävarmuus maksaa. Venäjä pullistelee lihaksiaan, ja Kiinan tilanne on arvoituksellinen.
Ulkomaailman lähes kaoottinen tilanne on jättänyt varjoon kotimaan poliittiset riskit. Hallituksen toimintakyky heikkenee, koska yksi kolmesta hallituspuolueesta on poliittisesti neliraajahalvaantunut. Hallituksen sisäinen tasapaino on järkkynyt.
Kun talous heräilee, ulosmittaamisen riski kasvaa. Vielä pitäisi malttaa.
Vuosia sitten silloinen valtiovarainministeriön vahva mies, Erkki Virtanen, tokaisi budjetista seuraavasti: noin 80 prosenttia on jakopolitiikkaa ja vain 20 prosenttia tekopolitiikkaa.
Tämä viisaus olisi talouden vauhdin hurmassa hyvä muistaa. Tekopolitiikkaa tarvitaan edelleen.
Taantuman aikana syrjäytyneiden määrä kasvoi. Maltti olisi välttämätöntä, jotta eriarvoistumisen kehitys saataisiin käännettyä. Pienet tuloerot ja vähäinen syrjäytyneiden määrä ovat pohjoismainen menestysresepti.
Työmarkkinaratkaisu on tässä taloustilanteessa tosi tärkeä. On selvää, että nollalinja ei jatku ensi vuonna, eikä sen pidäkään. Korotusten taso tulisi mitoittaa niin, että työllisyys paranisi ja sen myötä yhteiskunnallisista ongelmista suurin eli työttömyys lievenisi.
Sellainen palkankorotustaso, joka täyttää kaikki vaatimukset, on löydettävissä. Vaatimuksena on, että ostovoima, kilpailukyky ja työllisyys kohenevat.
Yhtälön ratkaisua helpottaisi kovasti, jos hallitus tajuaisi avittaa sopimusneuvotteluja tuloveroratkaisulla. Ja kyllähän se sen tajuaa.
Kirjoittaja on STTK:n pääekonomisti.