Tähän aikaan vuodesta ilmaantuu kaduille kahdenlaista porukkaa kumipyörien päällä. Ensimmäinen ryhmä koostuu parikymppisistä, jotka ajavat yhdeksääkymppiä. Toinen ryhmä yhdeksänkymppisistä, jotka liikkuvat kahtakymppiä.
Ensimmäisen tunnistaa bassonjytkeestä ja taaksepäin kallistuneesta ajoasennosta, toisen lähelle tuulilasia työnnetystä pälyilevästä katseesta. Heidän vuokseen liikennöinti kaupungissa muuttuu kesän ajaksi pakokaasulle haisevaksi talkkunaksi.
Kumpaistenkin autot ovat samaa vuosikertaa. Ne edustavat pahimmillaan varhaista Koiviston kautta, 1980-luvun alkua. Se tarkoittaa, että 50 kilometrin tuntivauhdissa tärisee ohjauspyörä, 80 kilometrin vauhdissa ulvahtelee ovi, satasen piinaavassa kyydissä lentelevät cd:t koteloistaan ja tekohampaat leuasta.
Nuoriso on hankkinut auton yhden kesän mittaiseen rääkkäykseen. Syksyllä vessapaperin pehmeäksi ajettu auto käydään työntämässä jonnekin Äimäraution pöheikköön.
Ikäihminen on peruuttanut armaimpansa jälleen kerran talvisuojasta pihamaalle. Hän on tuulettanut ummehtuneisuuden ja kytkenyt puolanjohdon.
Molemmat käyttävät raamatullisia vertauksia valssatessaan trasseli kourassa kulkuneuvonsa ympärillä. Nuori sanoo, että lisävalot näyttävät päin helvettiä. Vanha arvelee, että taitavat nuo etuvalot sojottaa taivaisiin.
Formulakisoilla aivonsa marinoinut nuori on tietävinään 1,6 litran japanilaismoottoreista kaiken. Siitä huolimatta hän menee kontilleen ja ryömii tarkistamaan, ettei vaan mäntä vilkkase pakoputkesta tyhjäkäynnillä. Vanha joutuu nuuhkaisemaan eri täyttöaukkoja palauttaakseen mieleen, minne bensiiniä laitetaan.
Nuori maksaa pientä kärryään osamaksulla, mutta silti hän saattaa pysäköidä sen huolettomasti renkaat ylöspäin. Vanha omistaa. Hän korostaa ostaneensa auton käteisellä markkasäästöillään, päivää ennen kuin nuori Sorsa meni ja devalvoi.
Vanhan auto on postinkeltainen. Jopa niin, että parin vuoden ajan ihmiset tunkivat kirjeitä raollaan olevasta ikkunasta sisään.