Kolme vuotta sitten ilmestynyt Pussikaljaromaani teki Mikko Rimmisestä (s. 1975) kertaheitolla suomalaisen kertomusperinteen pelastajan. Komea teko nuorelta kirjailijalta, ja vieläpä esikoisromaanilla.
Pussikaljaromaanin seuraaja, Pölkky, on vähintään yhtä komea osoitus Rimmisen kielellisestä lahjakkuudesta ja kertomisen keveydestä - Pölkky olisi ansainnut Finlandia-ehdokkuuden. Kirjailija pystyy lataamaan sanavalintojen, polveilevien virkkeiden ja kertojan kehotusten avulla näennäiseen tapahtumattomuuteen lähes sietämättömän määrän jännitettä.
Ja kun piinaavan pohjustuksen päätteeksi tapahtumat lähtevät vastustamattomaan vyöryyn, niin sellaista kiihkeyttä ja intohimoa - veren, hien ja kyynelten lihallista sekamelskaa - saa lähteä hakemaan suomalaisesta kirjallisuudesta jostain todella kaukaa menneisyydestä.
Kertomus lähtee liikkeelle Helsingin rautatieasemalta, jonne loppusyksyisenä päivänä saapuu kirjan nimetön päähenkilö tai oikeastaan vain pelkkä henkilö. Sankarimme ei pääse kirjassa kauas lähtöpisteestä, vain viereiseen Kaisaniemen puistoon.
Kaikki Helsingissä käyneet tietävät, ettei Rautatientorin ja puiston välinen matka ole pitkä, mutta Rimminen kuvaa tämänkin vaatimattoman siirtymän tyylilleen uskollisena huikeana taksimatkana.
Vähäpuheisen, reppanamaisen päähenkilön - suoraan sanottuna pölkyn - tekemisiä ja tekemättömyyttä kommentoi miehen matkakumppanina mainio kertoja, joka saattelee sankarin Kaisaniemen sydämeen, luistinkentän viereltä löytyvään rähjäiseen pukukoppiin. Juuri sellaiseen, jonka jokainen suomalainen tuntee kansa- tai peruskouluajoiltaan.
Eräänä päivänä kopille luistimineen asteleva pikkupoika tekee selväksi, että henkilön tehtävänä on vastata kentän jäädyttämisestä.
Taksikuskin ja pikkupojan lisäksi henkilön unen ja valveillaolon välimaastossa kulkevaan arkeen tuovat vaihtelua muutama kopille kulkeutuva hahmo: outo Vänätyinen, pyörätuolissa istuva taiteilija Perusmäki ja ihanainen Anni etunenässä.
Pölkyn viehätys piilee Rimmisen syvän inhimillisissä henkilöhahmoissa sekä hänen tavassaan käyttää kieltä.
Kirjailija rakentaa aivan omaa kielellistä maailmaansa. Moni sortuisi romaanin mittaisessa sanakikkailussa lukiopoikamaiseen kömpelyyteen, mutta Mikko Rimminen ei. Miehen sanailu on erehtymättömän varmaa alusta loppuun.
Vanhat ja uudissanat napsahtavat Pölkyssä kohdalleen millintarkasti ja suurta kateutta aiheuttaen: miten suomen kieli voi taipua noin kuvankauniiksi solmuksi.