tarja.ranta-ala-aho@kaleva.fi
Olisi hienoa, jos asioista, ilmiöistä ja ihmisistä raportoisi meille mediassa maahanmuuttajataustainen ihminen. Voisi olla piristävää ja avartavaa, jos esimerkiksi poliitikkojen tempauksista tai linjauksista kuulisimme ei-syntyperäisen suomalaisen näkemyksen. Olisiko kommentaattori ymmärtäväinen, tiukka vai sarkastinen?
Todellisuus on kuitenkin hyvin toisenlainen: sanomalehdissä ja televisiossa on äärimmäisen vähän ulkomaalaistaustaisia toimittajia. Maahanmuuttajista saa puhua, mutta he eivät saa puhua.
Heidän äänensä pitäisi kuulua yhteiskunnassa, vaikka Suomessa maahanmuuttajien määrä onkin marginaalinen verrattuna vaikkapa Saksaan tai Ruotsiin.
Toki asiassa on ongelmansa. Suomen kieli ei ole helppoa, mutta kumpi on tärkeämpi ajatus vai kieliasu? Sitä paitsi kameroiden eteen päästetään supisuomalaisia toimittajia, joiden äidinkielen taito on jäänyt katukielen tasolle.
Suurilla tv-yhtiöillä on ympäri maailmaa toimittajia, jotka puhuvat englannin kieltä mitä erilaisimmilla aksenteilla. Viesti on silti kulkenut.
Kyse taitaa olla jostain muusta kuin kielitaidosta. Tämä tulee väistämättä mieleen maahanmuuttajista viime viikolla kertovat uutiset. Erityisen raskauttava totuus on se, että maahanmuuttajilla on Suomessa vaikeuksia saada kunnalta mielenterveyspalveluja. Kyse on usein kidutuksen kokeneista pakolaisista.
Helsingissä toimivan Suomen mielenterveysseuran SOS-keskuksen arvion mukaan työntekijät kieltäytyvät ottamasta asiakkaita vastaan, koska heillä ei ole tietoa asiakkaan kulttuurista tai ongelmana on kielitaidon puute. Tulkin käyttö koetaan vaikeaksi.
Asia ei koske vain eteläisen Suomen kuntia, vaan perusteet ovat samat ollaan sitten Kainuussa tai pääkaupunkiseudulla.
Joillakin, nimenomaan hoitohenkilökuntaan kuuluvilta, puuttuu halu tehdä töitä maahanmuuttajien kanssa. Mitä erinäköisempi ja mitä eksoottisemmasta maasta henkilö tulee, sitä kauempaa hoitohenkilökunta hänet kiertää. Kyse on kuitenkin maahanmuuttajien perusoikeuksista.
Kerran maahanmuuttaja on Suomessa aina vain maahanmuuttaja.
Vaikka Suomi ei olekaan pakolaisten luvattu maa, on tämän vuoden saldo jäänyt meillä kymmenesosaan siitä mitä on tullut sovittua. Suomi on ottanut tähän mennessä vain 75 pakolaista, kun vuoden loppuun mennessä heitä tulisi ottaa 750. Tulee melkoinen kiire, jos velvoite aiotaan täyttää.
Kyse ei ole siitä, että pakolaiset olisivat loppuneet maailmasta, vaan siitä, että työministeriöllä ja sisäministeriöllä on ollut näkemyseroja siitä, keitä otetaan ja mistä otetaan. Kyse ei kuulemma ole kansallisuuksista sinänsä, vaan siitä, että useat UNHCR:n tarjoamat ryhmät koettiin erityisen hankaliksi. Kolmen vaikea kärki on: sudanilainen miesryhmä Israelista, tshetsheeniperheet Kaukasiasta ja palestiinalaiset Jordaniasta.
Huhut kertovat, että kohdemaita valittaessa suomalaiset painottavat kansallista turvallisuutta pakolaisten suojeluntarpeen kustannuksella. Tämän väitteen ministeriön edustajat tietysti tyrmäävät suoralta kädeltä.
Mutta hyvältä ei totisesti näytä. Sanktioita ei Suomelle hidastelusta tule, mutta maine taas kasvaa.