Suomen hallituksen lähiaikojen hankelistalla on tavoite, että opintoja vauhditetaan ja opintotukijärjestelmää muutetaan. Hyvä. Kiitos. Lisää opintotukea kehiin, enemmän opettajia ja kas, yliopisto-opiskelijoiden opinnot vauhdittuvat.
Mutta ei. Se on haaveajattelua.
Porkkanaa väläytetään pikkuisen, enemmän viuhutaan kepin kanssa. Työryhmä on esittänyt, että olisi syytä rajoittaa opintoaikaa ja -oikeutta, maksimissaan seitsemään opiskeluvuoteen. Armoa saisi vain armosta, tarkoin rajatuissa tapauksissa. Kun koittaisi kahdeksas vuosi, viuh, ja ulos ilman maisteristulosta.
Jos keppi olisi viuhunut jo vuosikymmen pari sitten, nykyhallituksen ministereistä neljä ei olisi ehtinyt valmiiksi ajoissa. Tamperelainen ylioppilaslehti Aviisi on selvittänyt, että keskimäärin ministerit saivat opintonsa korkeakoulussa päätökseen 6,4 vuodessa, tosin työministerillä opinnot ovat vielä työn alla. Itse pääministeri on kuluttanut yliopiston penkkiä kaksitoista vuotta ennen valmistumistaan valtiotieteen maisteriksi. Yhtä kauan mateli samalla tiellä opetusministeri. Kymmeneen vuoteen venyi liikenne- ja viestintäministerin yliopistoaika. Kuhmolaista ulkomaankauppa- ja kehitysministeriä opintoputki piti näpeissään kahdeksan vuotta, mutta hän luki sekä valtiotieteen kandidaatiksi että kauppatieteiden maisteriksi. Muillekin voi käydä kuten ministereille. Olihan ministereillä syynsä. Oli perhettä, oli arvokasta työkokemusta, oli suhteita ja uraa pohjustavaa järjestötoimintaa, oli huonoa opintojen ohjausta, oli alan vaihtoa.
Opiskelijat ja yliopistot ovat itse asiassa jo nyt ahkeroineet, valmistumisajat ovat petraantuneet. Yliopistoista valmistutaan keskimäärin kuudessa vuodessa. Tavoite on viisi. Kaukana ei siis olla. Kepin julmuus kolahtaisi esimerkiksi niille, jotka haksahtavat väärälle alalle. Tätä riskiä toki yritetään koko ajan pienentää. Yliopistot järjestävät abiturienteille infopäiviä, joissa kerrotaan opiskelumahdollisuuksista ja opintojen sisällöistä. Lisäksi Suomen lukioiden opinto-ohjaus sai vastikään kehuja kansainvälisessä tutkimuksessa. Tosin toisissa selvityksissä on todettu myös, että valinnanvapaus lukioissa on lisännyt ohjauksen tarvetta. Kun opojen aikaa kuluu lukioaikaisten valintojen ohjaukseen, se voi olla pois jatko-opintoihin ohjaamisesta.
Joku aamu yliopisto-opiskelija hoksaakin, että prosessitekniikan lukijat saavat matematiikan opiskelijaa paremmin kesätöitä - ja rahaa. Opettajaksi aikoneesta orientoituu diplomi-insinööri. Jonain aamuna opiskelija herää ja oivaltaa, miksi opinnot eivät ehkä ole houkuttaneet ja edenneet: alan valinta meni pieleen ja siksi luennot ovat ahdistaneet ankeudellaan. Alan vaihto on ratkaisu, eivätkä kerätyt tiedot koskaan hukkaan mene. Pääomalla on aina käyttöä. Opiskelijan opintojen etenemistä ei millään suunnitelmilla ja henkilökohtaisilla opinto-ohjelmilla saada muuttumattoman varmaksi. Aina on joku yliopisto-opiskelija, joka ei jostain syystä mahdu muottiin.
Kimuranttia opintotukiasiaa yritetään saada hallituksen sivistyspoliittiseen valiokuntaan helmikuun lopulle. On tavoiteltu, että asiaa puidaan pakettina, siis sekä opiskeluaikojen tehostamista että opintososiaalisen aseman kohennusta. Toivottavasti pitkään opiskelleilla ministereillä ei ole pokkaa rajoittaa nykyisten tulevaisuuden toivojen opinto-oikeutta.