Nuoret pitää saada nykyistä nopeammin tuottavaksi työvoimaksi. Heitä pitää auttaa pääsemään työmarkkinoille ja estää eläminen vastikkeetta tukijärjestelmien varassa.
Siinä kolme lopputulemaa, jotka ovat viime vuosina ohjanneet nuorisoon ja nuoriin aikuisiin kohdistettuja toimenpiteitä. Hyvät tarkoitukset vain näyttävät välillä kääntyvän itseään vastaan.
Jotta nuoret saataisiin nykyistä nopeammin tuottaviksi kansalaisiksi, on muun muassa luotu hakupakko yhteishaussa: vähintään kolmeen paikkaan on haettava, keväisin ja syksyisin. Jos ei hae, ei saa työmarkkinatukea.
Jos keskeyttää opintonsa tai tulee erotetuksi, rangaistus on sama: ei saa työmarkkinatukea.
Viis siitä, vaikka tuntisi valinneensa väärin, tärkeintä, ettei näy muutamaan vuoteen työttömyystilastoissa.
Jotta nuoret eivät harhailisi opinnoista toiseen, opintotuen ehtoja on kiristetty. Korkeakouluopintoihin opintotukikuukausia on käytettävissä karkeasti ottaen enintään 55. Erityisistä syistä voi saada pidennystä, mutta ehdoton maksimi on 70 kuukautta. Alanvaihto ei käy hyvästä syystä, vain sairaus tai muu vaikeaan elämäntilanteeseen liittyvä selitys kelpaa.
Tämä ehto lyö korville ajatusta, että kaikesta opiskelusta on hyötyä, aina voi opiskella uudelle alalle. Ei voi enää.
Jotta nuoret saisivat työkokemusta, eivätkä työttöminä tottuisi vastikkeettoman tuen varassa elämiseen, työmarkkinatuella tai työttömyyskorvauksella pääsee harjoittelijana ilmaiseksi työvoimaksi yrityksiin, yhteisöihin sekä kunta- ja valtiosektorille.
Harjoittelujärjestelmästä on tullut niin laaja, että se on samalla käytännössä lopettanut huomattavan osan entisistä matalapalkka-alojen vakituisista työpaikoista.
Nuoret ihmiset, jotka yrittävät näiden ehtojen rajoissa hallita elämäänsä ja rakentaa tulevaisuuttaan, joutuvat kummallisiin tilanteisiin. Muuan nuori nainen otti vastaan opiskelupaikan alalta, joka jo ensimmäisen lukuvuoden aikana osoittautui hänelle sopimattomaksi.
Seuraavana keväänä hän haki muihin opintoihin, mutta ei onnistunut saamaan uutta opiskelupaikkaa. Hän aloitti toisen vuoden opinnot, mutta haki koko ajan ahkerasti töitä voidakseen lopettaa opintotukikuukausien tuhlaamisen.
Erilaisia hanttihommia kyllä löytyi, juuri sellaisia, joista hän oli kiinnostunutkin. Kävi ilmi, etteivät nämä työnantajat olleetkaan oikeasti palkkaamassa ketään, vaan he ottivat työntekijöiksi ainoastaan työvoimatoimiston kautta saatavia harjoittelijoita.
Uusi opintopaikka ei irronnut vielä seuraavanakaan kesänä. Nyt nuori nainen päätyi lopettamaan opintonsa. Hän ei halunnut enää tuhlata opintotukikuukausiaan tutkintoon, jolla ei ollut tulevaisuutta. Hän oli yhteydessä työnantajiin ja parikin oli valmis ottamaan hänet työttömänä harjoittelijaksi.
Työvoimatoimistossa suunnitelma romahti. Hän oli varautunut karenssiin, mutta ei siihen, että kun hänet työvoimapoliittisessa lausunnossa tuomittiin opiskelijaksi, hän samalla menetti mahdollisuuden työharjoittelusta saatavaan tukeen.
Mitä nuoret tästä kaikesta oppivat? He osaavat neuvoa toisiaan, ettei pidä hakea alalle, jos on epävarma sen sopivuudesta itselle. Työttömyysturvan takia pitää oman suosikkialan lisäksi hakea paikkoihin, joihin ei varmasti pääse. Se on harmi, sillä jos väärästä valinnasta ei koituisi niin kohtalokkaita seurauksia, moni voisi löytää itselleen sopivan alan rohkeasti kokeilemalla.
Kyynisiksikin he oppivat. Työharjoittelussa lukuisista työnantajista tiedetään, ettei heillä ole aikomusta palkata ketään oikeaan työsuhteeseen. He vain kierrättävät osan palkkakustannuksistaan yhteiskunnan maksettavaksi. Ja yhteiskunta sallii sen.