Joidenkin poliitikkojen keskuudessa on jo pitkään näyttänyt olevan vallalla sellainen ajatus, että työttömät menevät paremmin töihin, jos työttömyyspäivärahan maksamista rajoitetaan. Suomennettuna nälkä pakottaa menemään töihin.
Ajatus on kestämätön nykypäivänä. Suomessakin on valitettavasti paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät edes yhdellä työllä tule toimeen. Täytyy tehdä kahta työtä päällekkäin ja peräkkäin, että rahat riittävät kutakuinkin normaaliin elämiseen.
Sen sijaan pitäisi miettiä millä tavalla työttömien työllistyminen olisi helpompaa, siis vaihtaa keppi porkkanaan. En ole vakuuttunut siitä, että keppimenetelmässä syntyy yhtään uutta työpaikkaa. Jos työpaikkoja ei ole, niin niitä ei ole.
Tuollaiset puheet herättävät päinvastoin enemmän katkeruutta. Se on kuin paluuta takavuosien hätäaputöihin. Ei se ainakaan sivistyneen yhteiskunnan toiminnalta millään tavalla vaikuta.
Ja helppohan se on sanoa, kun itse saa erilaisia päivärahoja ja muita verottomia palveluja enemmän kuin pienipalkkainen voi omalle kohdallensa edes haaveilla. Eikä sekään auta yhtään, kun miljoonia euroja vuodessa takova johtaja toteaa köyhän ihmisen asunnon kokoisessa olohuoneessa, että raha ei tee ihmistä onnelliseksi.
Oikeassahan sanoja tietenkin on. Raha ei tee autuaaksi, mutta kuitenkin monessa tapauksessa se tekee elämästä huomattavasti vaivattomampaa ja helpompaa. Ei tarvitse laskeskella senttejä pari viikkoa ennen päivärahapäivää eikä miettiä panisiko nyt kaurapuuroon ruhtinaallisesti jopa voisilmän, vai onko pakko tyytyä vain pelkkään suolaan.
Ja näyttäväthän nuo rahat kelpaavan, vaikka entisiäkään ei yhden ihmiselämän aikana ehdi tuhlaamaan. Suuret yritysjohtajat nauttivat vielä hallitustyöstäkin palkkioita, joilla pyörittäisi matalapalkkaisen perheen elämää vuosia.
Tosielämän wahlruusit eivät siis pidä rahaa tärkeänä, kunhan se vain omaa lompakkoa ja pankkitiliä kasvattaa. Tavallisen duunarin pitäisi vain hyväksyä asiat tosiasioina ja joustaa, jotta yritykset voisivat jakaa tuottoja osakkailleen vielä enemmän.
Paikallisesta sopimisesta on puhuttu työttömyyttä ainakin osin ratkaisevana temppuna. Vaarana on vain se, että aloilla, joissa työvoimaa on paljon, löytyy aina joku, jonka on pakko tehdä sama työ halvemmalla.
Siis viestinä on, että jos työ ei kelpaa, oven takana on halukkaita ottajia jonoksi asti.
Kun vaalit alkavat lähestyä, kaikki ovat kuitenkin kohta köyhänkin asialla. Edusnaisiksi ja -miehiksi pyrkivät tekevät selväksi sen, että nyt pannaan asiat kuntoon, kunhan vain pyöräytät vaalilippuusi oikean numeron.
Kun sitten on tilinteon hetki, muistutetaan, että yksi ihminen ei politiikan suuressa koneistossa pysty yksinään vaikuttamaan. On kysymys yhteispelistä, jossa yhdessä päätetään suurista linjoista.
Erityisen vaarallinen tuntuu olevan sana keskimäärin. Kun asiat ovat keskimäärin hyvin, se usein tarkoittaa sitä, että jollakin se on paremmin, mutta toisilla huonommin. Kun jalat ovat helvetissä ja pää taivaassa, niin asiat ovat keskimäärin hyvin.
Se on vähän samalla tavalla kuin verotus. Kun valtio siirtää taloudellista vastuutansa kunnille, on muistettava, että kunnallinen verotus vaikuttaa tavallisten ihmisten elämään huomattavasti enemmän kuin valtiollinen verotus.
Kun kunnat joutuvat uusien velvoitteiden pakossa korottamaan veroprosenttejansa, niin vaikutukset näkyvät erityisesti pienten ja keskituloisten lompakossa. Asiasta muistutti hiljattain Kuntaliiton varatoimitusjohtaja Timo Kietäväinen.
Politiikkaan on turha odottaa muutosta, vaikka hallitusvastuu vaihtuukin. Eduskunnassa kaikuvat samat vuorosanat, vain sanojat vaihtuvat.
Kolumni