Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothista on kasvanut kansallinen ikoni, jonka persoonallisia ajatuksia tasavalta janoaa kuulla itsenäisyyspäivän aikoihin. Pikkuhiljaa on alkanut tihkua julki tietoa, että sotilasjohtajista paikkansa kansakunnan kaapin päällä ansaitsee C.G.E. Mannerheimin, Ehrnroothin ja muiden rinnalla entistä näkyvämmin myös kenraali Lauri Sutela.
Vastikään 85 vuotta täyttäneen Sutelan pitkän uran dramaattisimmat vaiheet osuivat 1970-luvulle. Sutelan voi uuden tiedon perusteella katsoa olleen ratkaisevassa, ellei peräti ratkaisevimmassa asemassa, kun Suomi torjui Neuvostoliiton yritykset saada länsinaapuristaan sotilaallisen niskalenkin.
Sutelan osuus torjuntataistelussa tulee ensimmäistä kertaa kunnolla ilmi juuri ilmestyneessä elämäkerrassa Lauri Sutela, puolustusvoimien komentaja. Tähän asti Sutelan roolista on nähty vain häivähdyksiä. Eversti Matti Lukkarin kirjoittama elämäkerta on monin paikoin verta hyytävää luettavaa. Tapahtumia sivutaan myös Max Jakobsonin uudessa kirjassa Tilinpäätös.
Puolustusvoimien komentajaksi 1974 nimitetty Sutela piti tarkasti kirjaa erittäin pienen piirin tietämistä asioista. Muistiinpanot oikeuttavat tekemään johtopäätöksen, että Suomen puolueettomuus, etenkin sanan sotilaallisessa merkityksessä, oli enemmän kuin katkolla noina vaaran vuosina. Sutela paljastuu mieheksi, joka osasi ja etenkin uskalsi sanoa ei paitsi neuvostosotilaille tarvittaessa myös presidentti Urho Kekkoselle.
Tähän asti huomio on kiinnittynyt kesään 1978. Tuolloin puolustusministeri, marsalkka Dmitri Ustinov esitti Suomelle yhteisiä sotaharjoituksia. Sutelan elämäkerrasta käy kuitenkin kaikessa karuudessaan ilmi, että Neuvostoliiton ja etenkin sen sotilasjohtajien yritys päästä sotilaallisestikin Suomen iholle alkoi jo 1972 ja jatkui vuoteen 1979.
Ensin Kremlin sotilasjohto grillasi Kekkosta ja kolmea suomalaiskenraalia yya-sopimuksen sotilaallisesta soveltamisesta. Nuorallatanssi alkoi tammikuussa 1972, jolloin Neuvostoliiton sotilasasiamies V.A. Andrushkevitsh näytti suomalaiskenraaleille karttaa. Siihen oli vedetty punakynällä viiva Suomen kapeimman kohdan yli, Kuhmon pohjoispuolelta Pohjanlahteen. Andrushkevitsh väläytti, että neuvostojoukot voisivat harjoitella punaisen viivan pohjoispuolella. Se olisi loppupelissä tarkoittanut Pohjois-Suomen puolustusvastuun siirtoa Neuvostoliitolle.
Kekkonen antoi 21. huhtikuuta 1972 kenraali Paavo Junttilalle tehtäväksi "aloittaa keskustelut yhteisistä valmisteluista". Suomi oli kaltevalla pinnalla; se kävi itse asiassa konsultaatioita Neuvostoliiton kanssa. Vuoden 1961 noottikriisissä Neuvostoliitto esitti Suomelle yya-konsultaatioita julkisesti. Reilu vuosikymmen myöhemmin niitä käytiin salaa.
Sutela katkaisi vaarallisen pitkälle päässeet keskustelut 1974 omavaltaisesti, sopimatta asiasta etukäteen Kekkosen kanssa. "Seuraavana päivänä Sutela lähetti presidentille lyhyen selvityksen edellisen illan tapahtumista. Presidentti ei palannut asiaan. Myöhemmin hän kuitenkin osoitti hyväksyneensä komentajan menettelyn", Lukkari kirjoittaa.
Seuraavaksi oli vuorossa neuvostoyritys saada aikaan protokolla eli kirjallinen sotilassopimus. Sen Kekkonen ja Sutela torjuivat yhteistyössä. Samaten kävi vuoden 1978 sotaharjoitusehdotuksen, jonka kaksikko torpedoi Kultarannan saunassa ja illallispöydässä. Rynkytys jatkui vielä vuoden 1979 puolelle, mutta loppui sitten. Asiaan vaikutti osaltaan se, että Kremlin poliitikot eivät olleet yhtä mieltä kenraaliensa kanssa.
Vastapuoli ymmärsi vyörytyksensä aikana, mikä Sutela oli miehiään. Öykkärimäinen suurlähettiläs Vladimir Stepanov yritti pullauttaa hänet virastaan. Sutela tarjoutui eroamaan, mutta Kekkonen vastasi hermostuneesti asian riippuvan itänaapurista. "En pitänyt vastauksesta", Sutela merkitsi ylös.
Suomi ja Neuvostoliitto kävivät poliittisella puolella samoina vuosina painia Suomen puolueettomuudesta. Tämäkin vääntö oli hyvin suppean piirin tiedossa. Eduskunnan puhemies Paavo Lipponen kertoi äsken, että hän pääsi kärryille, kun ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Risto Hyvärinen kutsui hänet lounaalle ravintola Marskiin. "Silloin opin, millaista oli elää suurvallan naapurina", Lipponen muisteli.
Ulkopolitiikka kävi ja käy yhä puolustuspolitiikan edellä, mutta kun painostus kohdistuu suoraan maanpuolustukseen, ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Juna eteni niin, että Neuvostoliitto esitti inhottavia kysymyksiä, joihin vastaamista Suomi parhaansa mukaan viivytti. Loputtomiin ajanpeluuta ei voinut jatkaa, ja konkreettisia vastauksia piti antaa. Jälkikäteen voi vain ihmetellä ja ihailla sitä kylmäverisyyttä, jolla mukana olleet selviytyivät paineesta.
Kun Sutelaa ei saatu syrjään, kokeiltiin muita temppuja. 1975 Suomen sotilasasiamiehelle kerrottiin Moskovassa, että Kekkonen ja Sutela kannattivat sotilasprotokollan tekoa. Se ei pitänyt paikkaansa. Juna pysähtyi, kun Stepanov selitteli, että Moskova oli lähtenyt sopimusasiassa liikkeelle ilman Kekkosen lupaa, kuitenkin "hyvässä uskossa"!
Vuoden 1978 sotaharjoitusjupakan jälkeen Kekkonen oli taipuvainen hyväksymään jonkinasteisen yhteisen esikuntatyöskentelyn. Sutela tyrmäsi tämänkin ajatuksen, ja UKK antoi myöten.
Ustinov halusi vielä saman vuoden syyskuussa Moskovassa taas puhua yya-konsultaatioista. Sutela keskeytti kylmäverisesti neuvostomarsalkan ja kirjoittaa sanoneensa: "Kerroin, etten suinkaan pelkää keskustelua, mutta tuo adjutantti näyttää olevan huolissaan, että me sekaannumme asioihin, jotka eivät meille kuulu. Siihen ne keskustelut sitten päättyivät."