Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja
Euroopan unioni on astumassa instituutioidensa kehittämisessä uuteen vaiheeseen. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että Lissabonin sopimus saatetaan voimaan kaikissa jäsenmaissa. Tämä on todennäköistä, mutta ei täysin varmaa. Todennäköisyyttä lisää se, että ainoastaan Irlannissa järjestetään sopimuksesta kansanäänestys. Näin vältetään ne karikot, jotka aiheutuivat edeltävän perustuslaillisen sopimuksen hylkäämisestä Hollannin ja Ranskan kansanäänestyksissä.
Lissabonin sopimuksen astuessa voimaan EU saa uusia toimielimiä: Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan (presidentin) ja korkean ulkopoliittisen edustajan, jolle ei tohdittu antaa ulkoministerin nimeä. EU:n huippukokous eli Eurooppa-neuvosto valitsee puheenjohtajansa määräenemmistöllä kaksi ja puoli vuotta kestäväksi kaudeksi, joka voidaan uusia kerran. Puheenjohtaja valmistelee yhdessä komission puheenjohtajan kanssa huippukokoukset, luo tarvittavaa poliittista yhteisymmärrystä, toimii kokouksen puheenjohtajana ja raportoi sen toimista Euroopan parlamentille. Puheenjohtaja huolehtii omalla tasollaan myös unionin ulkoisesta edustuksesta yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevissa kysymyksissä.
Korkean ulkopoliittisen edustajan nimittää myös Eurooppa-neuvosto johtamaan unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Hän toimii kaksoisroolissa jäsenmaiden muodostaman ulkoasiainneuvoston puheenjohtajana ja samalla yhtenä komission varapuheenjohtajista, jonka tehtävänä on huolehtia muun muassa unionin ulkoisen toiminnan johdonmukaisuudesta, koherenssista.
Lissabonin sopimuksen teksti antaa EU:n instituutioille raamit, mutta niiden valtasuhteista ja varsinaisesta toiminnasta se ei anna selviä ohjeita. Selvää lienee, että toimivallaltaan yleinen komission puheenjohtaja - nyt portugalilainen Jose Maria Barroso - säilyy EU:n työssä keskeisenä hahmona ja komission osalta myös korkean ulkopoliittisen edustajan yläpuolella. Edustajan asemaa vahvistaa kuitenkin hänen kaksoisasemansa ja suhteessa Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaan Lissabonin sopimuksen toteamus, että presidentti ei voi rajoittaa korkean edustajan toimivaltaa.
Puheet EU:n presidentistä antavat hieman väärän kuvan todellisuudesta, sillä hänellä ei oikeastaan ole ensisijaista toimivaltaa. Viime aikoina onkin monien jäsenvaltioiden taholta alettu korostaa, että puheenjohtajan tehtävä on enemmän tekninen ja edustuksellinen sekä unionin sisäistä konsensusta rakentava kuin toimia korkean profiilin kansainvälisenä vaikuttajana. Tämä ei tietenkään poista sitä mahdollisuutta, että kun presidentille rakennetaan joka tapauksessa oma toimisto ja identiteetti, niin hän haluaakin omaksua keskeisemmän roolin kuin mitä Lissabonin sopimus edellyttää.
Tässä piilee ilmeinen vaara unionin toiminnalle. Erityisesti jännitteitä saattaa syntyä Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan ja ulkopoliittisen edustajan välille, joista jälkimmäisen epäkiitollisena tehtävänä on edistää unionin ulkopolitiikan koherenssia sekä jäsenmaiden että komission suuntaan. Tällaiseen ristiriitaan unionilla ei yksinkertaisesti ole varaa, vaan sen täytyy pystyä takaamaan ulkoisen toimintansa johdonmukaisuus, jota edistämään ollaan perustamassa komissioon myös sen omaa ulkoasiainpalvelua.
EU:n instituutioiden välille rakennettujen mahdollisten jännitteiden vuoksi tehtävillä henkilövalinnoilla on erityistä merkitystä. Valinnat eivät tapahdu poliittisessa tyhjiössä, vaan ne muodostavat monimutkaisen palapelin. Ensimmäisenä ylitettävänä aitana on aikataulu: komissio ja sen puheenjohtaja voidaan valita vasta kesällä 2009 pidettävien Euroopan parlamentin vaalien jälkeen, kun taas Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan ja ulkopoliittisen edustajan valinnan säätelee Lissabonin sopimuksen voimaansaattamisen ajankohta. Mahdollista kuitenkin on, että kokonaisratkaisu halutaan rakentaa epävirallisesti jo ennen näiden aikarajojen täyttymistä.
Palapelin kokoamisessa ei voi välttää erilaisia tasapainolaskelmia. Omia henkilöitään eri tehtäviin tulisi saada niin unionin vanhojen kuin uusienkin, pienten ja suurten jäsenmaiden samalla kun myös eri kulttuuripiirien ja sukupuolten edustus varmistetaan. Palapelin kokoamiseen vaikuttaa edelleen se, että Barrosolla on hyvät mahdollisuudet saada jatkokausi komission puheenjohtajana. Samoin voidaan pitää varmana, että Olli Rehn voi ensimmäisenä kautena tehdyn hyvän työn jälkeen jatkaa komission jäsenenä mahdollisesti nykyistäkin vahvemman salkun haltijana.
Sen sijaan Eurooppa-neuvoston presidentin valinta on vaikea kysymys. Kyseeseen tulevan ehdokkaan tulee täyttää muutama reunaehto. Hänellä täytyy olla näkemystä ja kokemusta, mutta hän ei voi olla aktiivisesti mukana kotimaansa politiikassa. Hyvin suotavaa olisi myös kotimaan suopea suhtautuminen unioniin ja osallistuminen sen kaikkiin keskeisiin toimintamuotoihin. Tämä heikentää esillä olleista nimistä Tony Blairin ja Tanskan pääministerin Anders Fogh Rasmussenin asemaa. Englanti ei ole euromaa, eikä osallistu Schengenin sopimukseen, kun taas Tanska on sekä euroalueen että unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ulkopuolella.
Viime vuonna Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy asettui näkyvästi tukemaan Blairin ehdokkuutta, mutta sen jälkeen suhde on haalentunut. Blairin taakaksi lasketaan myös voimakas tuki Bushin hallinnon Irak-politiikalle. Vaikka Blairia pidetään EU-mielisenä, niin hän ei kymmenvuotisen pääministerikautensa aikana ajanut brittien myönteisempää suhtautumista unioniin. Tämä jättää vahvimmaksi presidenttiehdokkaaksi Luxemburgin pää- ja valtiovarainministeri Jean-Claude Junckerin, joka maan pienen koon ja monikielisen kulttuurin vuoksi sopii kompromissiehdokkaaksi. Hänellä on myös pistämätön näyttö Euroopan integraation edistäjänä toimiessaan muun muassa euroalueen valtiovarainministerien ryhmän puheenjohtajana.