Euroopan unioni laajeni toista viikkoa sitten 25 valtion ja 450 miljoonan ihmisen möhkäleeksi, jossa kuulemma vallitsevat kaikenlaiset vapaudet. Yksi eniten mainostetuista vapauksista on ihmisten vapaus liikkua (jota talouselämän ja tuotannon termillä kutsutaan työvoiman vapaaksi liikkuvuudeksi), siis asettua asumaan ja tekemään työtä mihin tahansa jäsenmaahan. Kuitenkin uusien jäsenmaiden kansalaiset joutuivat huomaamaan, että heillä ei toistaiseksi olekaan tätä oikeutta. Unioni oli päättänyt lykätä sitä kahdella vuodella.
Unionin kanta ei ole mikään yksinäinen ilmiö. Samaan aikaan kuin puhutaan "madaltuvista rajoista", yhä useammat kehitysmaiden ihmiset törmäävät päinvastaiseen todellisuuteen. Robert Gilpin onkin huomauttanut: "Yritäpä kertoa ammattitaidottomalle meksikolaiselle tai pohjoisafrikkalaiselle työläiselle, että elämme nyt globaalissa taloudessa, jossa kansalliset rajat ovat kadottaneet merkityksensä."
Suomessa asia tuli viimeksi esille, kun käytiin keskustelua uudesta ulkomaalaislaista. Tällöin kävi selväksi jälleen kerran, että maassamme on voimia, jotka haluavat rajojen korottamista. Pääsääntö näkyi olevan, että he sijaitsevat puoluekentän oikealla reunalla.
Vielä sata vuotta sitten tilanne oli toinen. Tuolloin elettiin globalisaatiokehityksen edellistä vaihetta, jolloin syntyivät sekä maailmanmarkkinat että kansainväliset suuryritykset. Ihmisten vapaa liikkuvuus oli olennainen osa maailmantaloudesta ja talouskasvusta. Esimerkiksi sadat tuhannet suomalaiset lähtivät siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin. Siellä oltiin rakentamassa maailman johtavaa talous- ja teollisuusmahtia, ja uuden työvoiman kysyntä oli miltei rajatonta.
Vaikka Suomi menetti osan parasta työvoimaansa, kysyä voi, mihin me olisimme joutuneet noiden ihmisten kanssa, kun työ-
paikkoja ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi. Sama tilanne (ja kysymys) toistui myös 1960- ja 70-luvun Ruotsin-siirtolaisuuden kohdalla.
Ihmiset olivat tuolloin toivottu tuotannontekijä, ja teollistuvat maat ottivat heidät mieluusti vastaan. Vaikka tänä päivänä juhlapuheissa (ja EU:n periaatteissa) muuta väitetäänkin, toivotuista maahanmuuttajista on nyt tullut "pakolaisia" (jopa "elintasopakolaisia"), "turvapaikanhakijoita" tai "pikakäännytettäviä". Rajat ovat kasvaneet tosiasiassa korkeammiksi.
Viime aikoina kehitystä on entisestään kiihdyttänyt terrorismi, joka on tarjonnut oivan syyn rajojen tiivistämiseen. Vaikka pelkästään Suomen näkökulmasta tilanne saattaa vaikuttaa toiselta, tosiasia on, että synnyinmaansa ulkopuolella asuvien kehitysmaiden kansalaisten määrä ei ole merkittävästi noussut viimeisten 30 vuoden aikana.
Rajojen madaltumistakin on havaittavissa. Se on kuitenkin tapahtunut niin sanottujen uusliberalististen oppien mukaan ja koskenut ainoastaan tuotannon, kaupan ja pääomien liikkuvuutta. Kun näiden liikuttelu on tullut helpoksi, ei työvoimaa enää kannata liikutella. Se ei ole "kustannustehokasta". Tuloksena on meilläkin jo tunnettu Kiina-ilmiö: tuotanto muuttaa työvoiman luokse, eikä päinvastoin kuten aikaisemmin.
Jos joskus vielä tarvitaan ulkopuolelta tuotua työvoimaa, pyritään turvautumaan laittomiin siirtotyöläisiin, joista on helppo päästä eroon ja jotka ovat huomattavasti halvempia. Heille kun ei tarvitse maksaa taulukkopalkkoja, eikä heidän sosiaaliturvastaan huolehtia. Mikäli muuttajat tulisivat maahan laillisesti, he olisivat oikeutettuja samaan palkkaan ja etuihin kuin maan omatkin kansalaiset, jolloin heistä tulisi "kalliita". Uusliberalismin keskeisen oppi-isän, Milton Friedmanin mukaan yrityksillä ei ole muuta sosiaalista vastuuta kuin tuottaa osakkeenomistajille voittoa.
Tällä mentaliteetilla varustettu yritysmaailma siis hyötyy rajojen madaltamisesta, mutta myös niiden korottamisesta. Niinpä se kannattaa tuotannon ja pääomien mutta vastustaa nyttemmin työvoiman vapaata liikkuvuutta. Saksalainen, Antoni Gramscin jalanjäljissä kulkeva vasemmistolainen tutkija Sabine Dreher, toteaa uudessa tutkimuksessaan, että on syntynyt poikkikansallinen (taloudellinen) eliitti, jonka etuihin tämä globalisaation rajaus perustuu. Kysymys on siis sen vapaudesta.
Tämä eliitti on saanut monessa maassa rinnalleen myös poliittisen eliitin. Selvimmin asialla ovat olleet Le Penin, Jörg Haiderin ja Pim Fortyinin tyyppiset oikeistolaiset populistit. Onneksi heidän kaltaisiaan ei Suomessa ole vielä nähty, vaikka kokoomuksen oikea reuna oirehtii tähän suuntaan. Kaikille heille on yhteistä, että maahanmuuttajat esitetään uhkana, koska he tuovat mukanaan pahimmillaan terrorismia ja rikollisuutta - parhaimmillaankin he ovat hyvinvointivaltion "vapaamatkustajia".
Poliittisen eliitin kautta on edelleen saatu valtiot toimimaan halutulla tavalla - siis vaikeuttamaan maahanmuuttoa. Valtion kannalta tämä on ymmärrettävissä siksi, että globalisaatio on vienyt siltä suuren osan taloudellista valtaa. Sen sijaan se vielä pysyy osoittamaan voimansa säätelemällä kulkua rajojensa yli. Houkutus on suuri.
Poliittisen eliitin käytöstä on hieman vaikea selittää. Selvää on, että sille on olemassa sosiaalinen tilaus. Ruokkimalla kansan epäluuloja maahanmuuttajia kohtaan saadaan kansa antamaan äänensä populistipoliitikolle. Taustalla häämöttää myös kysymys vallasta. Kerran sisäänpäästyään muuttajat asettuvat maahan pysyvästi ja saavat muun muassa äänioikeuden ja saattavat muodostaa uhkan nykyiselle valtaeliitille.
Taloudellisen ja poliittisen eliitin liiton takana voisi ajatella myös häämöttävän rahan: toinen on rikas osapuoli, toinen taas köyhä, mutta sillä on valtaa. Aihe on toistaiseksi valitettavan vähän tutkittu, mutta sitäkin kiinnostavampi.