Helmikuun lopulla kävi ilmi, että Liikennevirasto on havahtunut Suomen liikenneverkon heikkoon kuntoon.
Tällä kertaa ei ollut kyse maanteiden tai maantiesiltojen kunnosta, vaan rautatiesilloista, joille tarvitaan kiireellisesti isoja, jopa miljardin euron peruskorjausremontteja lähivuosien aikana. Liikenneviraston teettämän riskikartoituksen mukaan rataverkolla on ongelmasiltoja peräti 191.
Vaikka kaikkia liikennemuotoja koskevasta, jatkuvasti kasvavasta korjausvelasta on pidetty ääntä vuosikausia, ongelman laajuus oli lehtitietojen mukaan yllätys Liikenneviraston silta-asiantuntijalle.
Eri liikenneväylien heikosta kunnosta käytyä keskustelua vuosikaudet seuranneena ei voi kuin ihmetellä, kenen etu korjausvelan jatkuva ja ilmeisen tietoinen kasvattaminen oikein on. Jopa valtion talousarviossa todetaan, että huonokuntoisten päällysteiden määrä kasvaa tänä vuonna 15 prosenttia.
Suomen Tieyhdistyksen toiminnanjohtajan Jaakko Rahjan mukaan kyseinen kirjaus on outo. ”Ei kukaan hyväksyisi esimerkiksi sitä, että tavoitteeksi asetettaisiin vaikkapa homekoulujen määrän kasvu 15 prosenttia yhdessä vuodessa.”
Rahjan mukaan 15 viime vuoden aikana perustienpidon rahoitus on vähentynyt yli neljänneksen, vaikka kustannukset ovat lisääntyneet viidenneksen ja liikenne kasvanut.
Rahjan ihmettelyyn tilanteesta on helppo yhtyä ja kysyä, miksi tieliikenne lyödään laimin Suomessa, joka on harvaan asuttu ja jossa liikkuminen ja kuljettaminen on muutoinkin kallista ja hankalaa.
Lisäksi tieliikenne vastaa 94 prosentista henkilöliikennesuoritteesta ja 90 prosenttia tavaratonnien kuljetuksesta. Tämäkin osoittaa, että Suomi ei yksinkertaisesti toimi ilman riittävän hyviä tieliikenneoloja.
Myös VTT on tutkinut asiaa ja löytänyt liikenneväylästön rahoituksen yhdeksi ongelmaksi sen, että infrastruktuurin omistus- ja hallintomallit ovat historiallisista syistä kirjavia. Siksi myös niiden rahoitusmahdollisuudet vaihtelevat suuresti.
Valtaosa verkostoista on tunnetusti julkisessa omistuksessa, mutta omistusmuodot vaihtelevat.
Lentokentät ja -asemat ovat valtionyhtiön omistuksessa, tie- ja rataverkko valtion suorassa omistuksessa ja katuverkosto kuntien omaisuutta. Satamat ja vesilaitokset ovat pääasiassa kunnallisia yksiköitä, liikelaitoksia tai osakeyhtiöitä.
Hallintomallien ja omistusmuotojen erilaisuuden vuoksi kaikkien verkostojen kustannukset eivät ole nykyisin läpinäkyviä. Tämä voi VTT:n mukaan johtaa muun muassa siihen, että liikelaitoksista tuloutetaan suuria voittoja omistajille mutta tarvittavat ylläpitoinvestoinnit jätetään tekemättä.
VTT:n tutkimuksen mukaan verkostojen rahoitus turvattaisiin tulevaisuudessa parhaiten siirtymällä entistä laajemmin rahoitusmalleihin, jotka perustuvat verkostojen tuottamien palvelujen aitoon kysyntään ja käyttöön. Käytännössä tämä tarkoittaisi käyttäjä maksaa -periaatteen nykyistä laajempaa soveltamista.
Tie- ja katuverkostossa uusi ajattelu merkitsisi siirtymistä veropohjaisesta rahoituksesta suoriin tie- ja katumaksuihin.
Infrastruktuuriverkostojen toimivuuden ja turvallisuuden varmistaminen edellyttää tutkimuksen mukaan ammattimaista hallintoa, jossa on myös kansalaisten riittävä edustus. Verkostojen yhtiöittäminen ja niiden omistuksen osittaminen yksityisille sijoittajille tai esimerkiksi eläkeyhtiöille olisi keino rahoittaa tarvittavia investointeja ja lyhentää nykyistä korjausvelkaa.
Kansalaisten kannalta asiassa on vain yksi mutta. Jo nyt esimerkiksi tieliikenteeltä kerätään rahaa lähes kymmenkertaisesti se, mitä siihen sijoitetaan. Jotta malli olisi hyväksyttävä, kansalaisten rasitusta olisi samalla helpotettava vähintään kerättävien tie- ja katumaksujen verran.