Tasan 30 vuotta sitten tapahtui Suomessa jänniä: etenkin journalisteja ilahdutettiin kokonaisella vuorella punaisia kirjoja. Niitä tuntui riittävän kaikille ja kaikkialle. Nämä eivät kuitenkaan olleet niitä Maon kuuluja, vaikka tulivatkin samasta ilmansuunnasta. Ei, vaan Pohjois-Korean suuren johtajan Kim Il Sungin Kirjallisuuden ja taiteen velvollisuudet vallankumouksessamme ilmestyi suomeksi kulttuuriväkemme ylösrakennukseksi vuonna 1975.
Uudet punaiset kirjat julistivat juche-nimisen aatteen riemukulkua, vaikka läheskään jokainen ei tiennyt, mitä moinen aate oli, eikä kehdannut edes kysyä. Ei itsestään selvänä esiteltyä sanaa uudessa kirjassakaan selostettu vaan oletettiin että se tunnetaan ja vaadittiin sen, siis juchen, vakiinnuttamista ideologisessa työssä. Omavaraisuudeksi tieteellisen sosialismin tätä kehitysvaihetta on myös pyritty myöhemmin määrittelemään.
Monilla ei ollut aavistusta siitäkään, miten moinen uusi sivistyssana äännetään. Pitäisikö sanoa juhhe, tsutshe, juhhhiii vai mitä. Ääntäminen tuntuu jääneen pysyvästi horjuvaksi!
Ellei tuntenut termiä, jota ei osannut edes ääntää, ei kirjasta tullut hullua hurskaammaksi:
"Ideologisen työn pääasiallisimmat puutteet ovat kykenemättömyys syventyä eri asioihin syvällisesti sekä Juchen puuttuminen. Ei ehkä ole oikein sanoa Juchen puuttuvan, mutta tosiasia on, ettei sitä ole vielä vakiinnutettu vankasti. Tämä on vakava asia."
Lisäksi kirjassa puhuttiin toistuvasti jostakin salaperäisestä mutta itsestäänselvyytenä esitellystä Chollima-aikakaudesta ja -ratsastajista. Nopeasta juoksusta, on sittemmin suoraviivaisesti suomennettu.
Jopa ovenpönkkänä
Suomentajan nimeä pohjoiskorealaisesta kultakirjaimisesta purppuranpunakantisesta kirjasta oli ja on yhä edelleen turha etsiä. Kursiivi Oy näyttää painaneen sen Helsingissä, Suomessa.
Nyt Sosialistisen Työväenpuolueen julkaisemaksi merkitty teos alkaa olla kirjaharvinaisuus, sillä kulttuuriväen vasemmistolaisuuden hiipumisen jälkeen jucheaatteen raamatun käyttötarkoitus on muuttunut: sitä on saattanut nähdä jopa antikvariaatin ovenpönkkänä. Soittokierros oululaisiin antikvariaatteihin paljastaa, ettei asianomaista kirjaa juuri nyt ole tarjolla. Mutta eipä sille ole kysyntääkään.
Se ainakin on totta, että Kim Il Sungin kirja on salaperäisesti kadonnut yhden jos toisenkin takinkääntäjän kirjahyllystä.
Todellisen bibliofiilin tunnistaa nykyään siitä, ettei hän luovu Kim Il Sungistaan!
Rinnastus Ouluun
Mitä löytää tämän päivän pohjoissuomalainen kulttuuriaktiivi ja älykkö, kun jucheaatteen taide- ja kulttuuripolitiikkaa päivitetään nyt, runsas 10 vuotta suuren johtajan Kim Il Sungin kuoleman jälkeen?
Yllättäviä rinnastuksia tarjoaa jucheraamatun analyysissään mieskuoro Huutajien kapellimestari Petri Sirviö. Hän löytää oikopäätä suurta sukulaisuutta jucheaatteen taidekäsityksen ja virallisen oululaiskulttuurin välillä, sillä jälkimmäisessäkin taiteella ja kulttuurilla on hänen mielestään vain väline- ja näyttöarvo.
Toisaalta molemmille on yhteistä myös neitojen ja nuorukaisten kasvatus, toisaalta oman kulttuurin ylivertaisuuden todistaminen muiden rinnalla.
"Tämäntapainen eetos on aina läsnä, kun päättäjät puhuvat kulttuurista", Sirviö rinnastaa juchea ja Oulua.
Entä taipuisiko juche Huutajien ohjelmistoon?
"Huutajien olisi helpompaa tarttua vaikkapa Oulun omaan kulttuuristrategiaan."