Kem­pe­le­läi­sen Aino Lep­pä­sen oma­koh­tai­nen esi­kois­ro­maa­ni antaa pu­heen­vuo­ron tei­ni­äi­deil­le – jostain tuli suuri varmuus lapsen pi­tä­mi­ses­tä

Aino Leppäsen esikoisromaani ei kelvannut kustantajille ensimmäisellä kerralla, joten se odotteli pöytälaatikossa viisitoista vuotta. Jälkikäteen ajatellen Leppäsestä on hyvä, että hän kirjasi tapahtumat muistiin tuoreeltaan mutta kirjoitti tekstin lopulliseen muotoonsa vasta myöhemmällä iällä.

Kuva: Pekka Peura

Mistä ihmeestä lukiota käyvä 17-vuotias yksinhuoltaja saisi rahaa elättääkseen itsensä ja vauvansa?

Tähän kysymykseen kaikki tiivistyi, kun Aino Leppänen vuosituhannen alkupäivinä teki elämänsä ratkaisevinta päätöstä. Sen jälkeen kun kouluterveydenhoitajan luona tehty raskaustesti oli näyttänyt positiivista, aivan liian varhainen herätys kampaajalle tulevana vanhojenpäivänä ei enää tuntunut kovin suurelta ongelmalta.

Raskaus oli sokki. Poikaystävä ei halunnut isäksi niin nuorena. Moni puhui abortista itsestään selvänä vaihtoehtona. Leppäselle tärkein kysymys oli kuitenkin hyvin konkreettinen: voisiko hän taloudellisesti mitenkään tulla toimeen?

Sitten 15-vuotiaana äidiksi tullut kaverinkaveri sanoi sanat, jotka kolahtivat: eivät lapset Suomessa nälkään kuole. Sen jälkeen Leppänen tiesi, mitä tekisi.

Nyt hän on kolmen lapsen äiti ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jonka juuri julkaistu esikoisromaani Positiivinen yllätys kertoo hänen tarinansa varhaisesta äidiksi tulemisesta.

Leppänen rupesi kirjoittamaan kirjaa jo opiskeluaikanaan viisitoista vuotta sitten. Silloinen presidentti Tarja Halonen toivoi, että kirjallisuuteen saataisiin enemmän kuvauksia yksinhuoltajuudesta.

– Ajattelin, että teiniäitiydessä voisi olla tarinan tynkää. Kirjani kertoo enemmän teiniäitiydestä kuin yksinhuoltajuudesta, mutta kipinä tuli sieltä.

Leppänen lähetteli kirjaansa kustantajille, mutta vastaukset olivat kieltäviä. Yhdessä kuitenkin lueteltiin asioita, joita käsikirjoituksessa voisi parantaa. Se sai Leppäsen ajattelemaan, että ehkä tekstissä kuitenkin oli potentiaalia.

– Mutta tässä on ollut tätä elämää ja työtä, joten se on jäänyt. Viime talvena tuli taas sellainen ajatus, että haluan käsiini sen kirjan, jossa on minun nimeni kannessa.

Kun Leppänen oli työstänyt vanhaa tekstiään ja lähettänyt sen eteenpäin, Docendolta tuli nopeasti myöntävä vastaus. Kustannussopimusta allekirjoitettaessa kyyneleet tulvivat silmiin. Vaikka Leppänen opettaa työkseen nuoria kirjoittamaan, vuosien varrella hänkin on silti miettinyt, osaako itse.

Nyt kun tarina viimein on kansissa, Leppänen on alkanut ajatella, että vuodet pöytälaatikossa olivat sille vain hyväksi.

– Tuntuu, että sen pitikin mennä näin. Olen silloin aikoinani kirjoittanut kaiken ylös, ja nyt minulla oli riittävä kypsyys ja taito käsitellä sitä.

Positiivisen yllätyksensä kanssa Leppänen pärjäsi hyvin. Nyt jo 18-vuotiaan Jennyn vauva-aika ei ollut pelkkää vaaleanpunaista unelmahöttöä, mutta ei hän sellaista odottanutkaan.

Äitiysloman jälkeen Leppänen kävi lukion loppuun. Lapsi toimi lopulta niin hyvänä motivoijana, että yliopistosta hän valmistui keskimääräistä nopeammin.

Leppänen sai paljon apua lähipiiriltään. Lisäksi yhteiskunnan tuki mahdollisti sen, että hän saattoi sekä olla teiniäiti että kouluttautua.

– Maksan veroäyrini mielelläni, kun tiedän, että tämä meidän systeemimme toimii.

Nuorille Leppäsen viesti on, että teinivanhemmuus ei ole mikään helppo rasti. Ja toisaalta vanhemmille hän haluaa sanoa, että nuoriin pitää osata luottaa. Äidinrakkaus ei ole iästä kiinni eikä lapsen saaminen teini-iässä automaattisesti tarkoita sitä, että asiat menisivät huonosti.

Leppänen muistaa itse parinkymmenen vuoden takaa sen suuren varmuuden, jolla hän päätöksensä teki.

– Olen miettinytkin, miten se tunne oli silloin niin vahva. Enkä ole koskaan sitä kyseenalaistanut.