Käsiin osui kirja vuodelta 1951. Nimeltään Komea Koillis-Suomi, valokuvaajana ja taittajana Matti Poutvaara, suomalaisen maiseman legendaarinen ikuistaja. Kemijärven, Pelkosenniemen, Savukosken, Sallan, Posion ja Kuusamon pitäjäesittelyitä oli kirjoittanut Eila Jokela, Reino Rinne ja Kaarlo Julkunen. Jokela tuli myöhemmin tunnetuksi Kotilieden päätoimittajana, Rinne kuusamolaisena lehtimiehenä ja koskisoturina.
Mikä tahansa yli puolen vuosisadan takainen julkaisu tuntuu nyt nostalgiselta, saati sitten sellainen, joka on syntynyt Poutvaaran käsissä - ne kumpupilvet peltojen yllä.
Itse en noita seutuja omakohtaisesti tunne, mutta jotain sentään osaa muukin kuin koillissuomalainen nähdä kirjasta: väkevää elämän ja tulevaisuuden uskoa.
Kemijärvi, niin Jokela kertoo, pursusi ennen sotia rahaa metsäkauppojen jäljiltä. Peräpohjolassa tuhatmarkkastakin kutsuttiin kemijärveläiseksi. Entä tulevaisuus? Rovaniemen ja Kemijärven osat ovat vaihtuneet, Taivalkoskelta vedetty rata on tehnyt siitä liike-elämän keskuksen. On rakennettava puunjalostuslaitos, uskottiin ja vaadittiin. Seminaari oli jo nousemassa, kaikki meni eteenpäin.
Mitä sanoi Poutvaara: "Kemijärvelle voi siis hyvällä syyllä ennustaa huomattavaa tulevaisuutta kehityskykyisenä talous- ja matkailukeskuksena".
Molemmat puhuvat erinomaisista, aurinkoisista hiekkarannoista. Kuvissa näkyy idyllisiä saarimaisemia ja jokivarsia, pitkiä kilometrien hiekkarantoja. Poutvaara näyttää erityisen ihastuneelta "mitä ihanteellisimpiin rantoihin", ja Kuusivaaran hietikon ohella on "Ailanganniemi toinen tulevaisuuden suuri keidas". Siellä on "loputtomasti havumetsien ja kuultavien aaltojen välisiä hietikoita". Myös Jokela ylistää kesäisen Kemijärven maisemaa, joka voisi "yhtä hyvin olla Päijänteeltä tai Satakunnan hietikkorannoilta", ja Ailankaniemen idylliset hiekkarannat "hehkuvat Lapin lyhyen suven kirkkautta ja lämpöä".
Ailanganniemi? Seuraavassa se, mitä Kemijärven kaupungin nettisivuilla on enää tästä tulevaisuuden keitaasta sanottavana. Älkää menkö: "Järvellä kelkkailtaessa on aina muistettava, että Kemijärvi on säännöstelty järvi, jossa virtausolosuhteet muuttuvat nopeasti. Erityisesti tulee varoa seuraavia alueita: Luuksinsalmi-Ailanganniemi..."
1950-luvun alun kotiseutukirjan tekijät toivoivat modernisaatiota ja teollisuutta. Molempia tuli. Kaupan päälle tehtiin Kemijärvestä vesivoiman säännöstelyallas, jonka seitsemän metrin vaihteluväli lienee isoin mitä maasta löytyy.
Jostain kaivautuu esille kuva Ailanganniemestä nyt. Kulunut, jyrkkä, juurakkoinen ja vaarallisen näköinen rantatöyräs.
Toinen kirja, vähän samoja kulmakuntia ja julkaisuvuotena 1980, nimeltään Lähdön jäljet. Valokuvaaja, dokumentaristi Matti Saanio oli kiertänyt kameransa kanssa Peräpohjolaa, ajan toinen mestari Paavo Rintala kirjoitti tekstejä.
Poutvaaran kuvissa koillinen on täynnä lapsia ja puhtaita pirttejä, voimansa tunnossa oleva väki rakentaa maata. Saanio löytää saman seudun pirtit tyhjinä tai tyhjentymässä, raskaat maansiirtokoneet työssä. Koulun viimeinen välitunti, kuohuvassa joessa "koskikallio viimeistä kesää näkyvissä". Väkeä toki lähti lätkimään kautta Suomen maaseudun monista syistä, mutta kuvissa paistaa erityisen vahva luovuttamisen tunne.
Tuon jälkeen, 1980-luvun alussa alkoi vähitellen kasvaa kansanliike, joka johti Ounasjoen, Vuotoksen ja Iijoen osien rakentamisesta luopumiseen.
Poutvaaran kirja lienee viimeisiä dokumentteja ajalta ennen suurta vesistörakentamista. Tosin tuohon aikaan oli jo voimala sulkenut Pohjois-Euroopan suurimman lohijoen. Oy Koskirakennus aloitteli Kemijoen koskien haalimista itselleen, yhtenä osakkaana pääministeri Urho Kekkonen. Latvoille tultiin myöhemmin, ja siellä ollaan yhä.
Kemihaaraan puuhattiin todella isoa säännöstelyallasta 1950-luvun lopulta, 1970-luvulla se kutistui Vuotokseksi. Sen teko on tullut kielletyksi niin monessa oikeusasteessa kuin on mahdollista ja aina vain sitä aiotaan rakentaa, näissäkin vaaleissa ja niiden jälkeen. Nyt puhe on ilmastonmuutoksesta ja sen ehkäisystä, Kollajakin kuuluu kuvioon. Takavuosina perusteena oli vain säätövoima ja työllisyys, kuten aina.
Ei tullut Kemijärvelle rataa etelästä, Taivalkoskeltakin se on jo rullalla. Tiukalla on, tuleeko enää edes junaa Rovaniemen suunnalta. Seudun maine on synkimpiä Suomessa, vaikka Kari Väänänen Taivaan tulet -sarjallaan tekee mitä voi mielikuvien nostamiseksi.
Kun Karjalan kosket menetettiin, pohjoisen joet rakennettiin tilalle. Sähköä tulee, se on kotimaista ja "puhdasta".
Ei silti kannata unohtaa, että silläkin oli ja on yhä hintansa. Poutvaaran ja Jokelan tulevaisuudenuskon pohjana oli idyllinen luonnonkaunis Kemijärvi. Tulevaisuus toi seitsemän metrin korkeuseroa sahaavan säännöstelyaltaan. Josko sekin olisi seudun kehityksen suuntaan jotain vaikuttanut?