Vanhan sanonnan mukaan eri miehet tekevät ruumiita ja eri miehet pesevät ruumiita.
Niin kuluneelta kuin lausahdus saattaa kuulostaakin, se pitää yhä hyvin kutinsa monessa sopassa, joissa yritysten rivoja jälkiä joudutaan paikallisen hädän lievittämiseksi siivoamaan veronmaksajien rahoilla.
Yhteiskunnallisen huolen lisäksi vaakakupissa painava poliittinen lasti takaa lähes poikkeuksetta, että jo hätäratkaisujen aikaan asioista oikeasti perillä olevat tietävät takuuvarmasti: operaatiossa mennään metsään niin että tyrät rytkyvät.
Kemijärvellä kovakouraisesti alas ajetun sellutehtaan kiemurat ovat malliesimerkki siitä, kuinka toivotonta on yrittää löytää taloudellisesti järkevää, korvaavia työpaikkoja tuovaa yritystoimintaa.
Stora Enson raaka-ainepulaan vedoten tekemä rujo päätös ja siitä seuranneet tapahtumat kummastuttivat tavallisten tallaajien lisäksi alan ammattilaisiakin alusta saakka. Vuosien vieriessä tilalle puuhatun liimapalkkituotannon kivulias alku syvensi vain otsaryppyjä.
Sellutehtaan sulkemiseen ja uuden tuotannon kehittämiseen lasketaan huvenneen jo noin 60 miljoonaa euroa.
Raunioille pykätylle Arktoksen tehtaalle yritetään löytää viimeinen oljenkorsi yrityssaneerauksella. Rahoittajien vakuuttaminen on hankalaa sen jälkeen kun Stora Enso heitti pyyhkeen kehään ja kirjasi alas omistuksiaan ja sijoituksiaan 11 miljoonaa euroa.
Stora Enson lisäksi valtio on antanut käynnistys- ja investointiavustuksia lähes 15 miljoonaa euroa.
Hädän keskellä tehtyjä valtion runsaskätisiä ojennuksia ihmeteltiin puualan yrityksissä, jotka samaan aikaan omilla pääomillaan yrittivät kehittää jalostustaan kilpailukykyisemmäksi. Kemijärven tehtaan pelastajaksi valittu pieni yhtiö herätti myös epäluuloja.
Stora Enson toimitusjohtaja Jouko Karvinen vakuutti 2008, että yhtiön taustat on tutkittu, minkä jälkeen se lähti mukaan pääomasijoituksilla ja lainalla.
Vuosien takkuilun jälkeen palkkituotantoa ei ole saatu alkuun. Se vei viimeisenkin uskon Stora Ensolta, joka alaskirjauksilla nollasi sijoitustensa arvon.
Ranualla oli aikoinaan raaka peli, mutta millainen performanssi Kemijärven sellutehtaan raunioilla on viime vuosien aikana ollut? Ilma on yhä sakeanaan väitteitä ja epäilyjä.
Sallan kunnanjohtaja Kari Väyrynen arvioi (Kaleva 28.11.2?011), että koko kupletin juoni on yksinkertainen: Stora Enso uhrasi Kemijärven sellutehtaan suojelun lunnaina Greenpeacen alttarille.
Niin tai näin, Arktoksen velkasaneeraushakemuksessa viimeisenä vetona tekemä esitys, että yhtiön velat, varat ja eri sopimukset salataan 60 vuodeksi, ei ainakaan hälvennä epäilyjä.
Koska veronmaksajien rahojen käyttöä koskevien ratkaisujen takana ovat poliittiset päättäjät, tietojen salaamisesitykset tuntuvat suorastaan korneilta.
Osakeyhtiöiden tilinpäätöstiedot ovat julkisia. Mikä palkkituotannossa on niin erikoista, että sitä pitäisi piilotella kuin valtionsalaisuutta?
Kysymys ei ole ainakaan mistään mullistavasta innovaatiosta, sillä liimapalkki on iänikuinen keksintö. Liimapalkkia tuotetaan liiankin kanssa.
Pohjois-Suomessa vuosikymmenet puunjalostusta kehittäneissä yrityksissä Kemijärven järjetön tekohengitys ymmärrettävästi ärsyttää. Niissä tiedettiin, kuinka kovaa leikki on suhdanneherkällä alalla vakavaraisillekin yrityksille.
Vertailuna rinnalle voisi nostaa vaikka kuusamolaisen Pölkky Oy:n. Yhtiö alkoi vajaat vuosi sitten rakentaa liimapalkkitehdasta, jonka ensimmäinen vaihe maksaa yli kuusi miljoonaa euroa.
Koneet alkavat puskea pian liimapalkkia maailmalle -- hiljaisuudessa, ilman isoja taloudellisia pönkkiä ja poliittista farssia.