Värit putoavat kuin numerot kymmenestä nollaan. Keskellä on keltainen, sitten tulevat punainen, sininen, musta ja valkoinen.
Mikä on lempivärisi, tähtäinampuja Pepe Palovaara?
"Oranssi. Se on tarpeeksi lähellä keltaista."
Mikä on lempivärisi, talja-ampuja Marko Järvenpää?
"Musta, valitettavasti. Se ei todellakaan ole tässä lajissa hyvä väri."
Kappas vain, voisi luulla, että jokaisen jousiampujan lempiväri olisi keltainen. Kaikki nuolet, jotka osuvat keltaisen ulkopuolelle ovat pettymyksiä.
Kymppiä he kaipaavat, sitä he tavoittelevat.
"Keltainen on useammin ikään kuin kirosana. Ammunnassa voi tulla kyyläkauhu eli ampuja näkee kympin, jolloin laukaus lähtee välittömästi, kun aivot niin käskevät", Järvenpää valaisee keltaisen olemusta.
Taljajousen tuore Suomen mestari ei pysty sanomaan, milloin hänen laukauksensa lähtee.
"Se lähtee tiedostamatta. Kaikki asiat tapahtuvat täällä", Järvenpää koputtaa päätänsä.
Samaa paikkaa kopistelevat rystysillään kaikki ampujat. Loppujen lopuksi monen ampujan tekniikka ja välineistö ovat samalla tasolla. Erot syntyvät kilpailutilanteessa korvien välissä.
"Ammun ihan samalla tavalla harjoituksissa ja kilpailussa. Tiedän sellaisia, jotka pystyvät maailman ennätyksiin harjoituksissa, mutta pää ei kestä kilpailussa. Toisilla kuvio menee päinvastoin."
Se on tuo rakastettavan pelottava keltainen.
Osuman tietää heti
Alussa on vain tyhjä taulu. Ja niin kuin on tyhjä taulu, myös pään on oltava muista asioista tyhjä.
"Tämä laji on hyvää vastapainoa hektiselle työlle. Jos töissä tai kotona on murheita, ne on pakko haudata ampuessa", Järvenpää sanoo.
Jousiammunta on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana, kun lajiin kehitettiin pudotuskierrokset - ampuja toista vastaan. Kun samalla viivalla seisoo kaksi kilpailijaa ja jokaisen laukauksen tulos kuulutetaan välittömästi, on kaiken ulkopuolelle sulkeutuminen mahdotonta.
Miltä tuntuu ampua finaalissa, kun vastustaja aloittaa kympillä?
"Ajattelen vain, että minun on keskityttävä omaan suoritukseen. Muistan kilpailun jälkeen kaikki omat nuolet, mutta en pysty sanomaan vastustajan laukauksista mitään", Palovaara miettii.
Normaalikisassa Palovaara tekee itselleen ajatuksen tarkastuspisteet. Jos kaikki ei ole kohdallaan ja kunnossa, hän aloittaa suorituksen pala palalta alusta.
Mielikuvien avulla
Ampujat tietävät sillä samalla hetkellä, kun laukaus lähtee, miten se onnistui - vaikka tauluun olisi matkaa 70 metriä.
"Koko suoritus tuntuu silloin puhtaalta ja kevyeltä", Palovaara kuvailee.
Jousiammunta on oman mielen kymppikerho. Keltaisen keskelle osuminen tuntuu aina hyvältä.
"Se on hieno tunne. Sellainen pieni humahdus käy kropan läpi", Järvenpää analysoi.
Järvenpää listaa yhdeksikön ulkoradalla kelpo osumaksi, sisällä epäonnistumiseksi. Ulkona pitkällä matkalla kahdeksikko voi vielä menetellä, mutta yleensä se lasketaan epäonnistumiseksi.
"Viime vuonna seitsemän taisi olla huonoin osumani", taljamies tähtää.
Lajin harjoittelu on yksinäistä puuhaa. Miten Oulunsalon lukion matematiikan lehtori Pepe Palovaara saa motivoitua itsensä 3 000 eri laukaukseen kuukaudessa?
"Pyrin luomaan harjoituksiin esimerkiksi kuvitteellisen finaalitilanteen. Jos ei ole tavoitteita, ei voi kehittyä. Ammun harjoituksissa paljon, mutta en räiski yhtään nuolta. Jokaiseen on keskityttävä: jos se ei onnistu, niin puran välineet ja lähden kotiin."
Jousiampujat joutuvat ajattelemaan päällään, se on selvää. Siksi he pystyvät kertomaan muustakin kuin siitä, että nuoli vain sattui osumaan keskelle taulua.
"Laji vaatii oman kehon ja mielen tuntemusta. Jos pudotuskierroksella tulee huono suoritus, on vain muutama sekuntia aikaa analysoida, mistä se johtui", Palovaara kertoo.
Palovaara on kokeillut monia lajeja alppihiihdosta taistelulajeihin.
"Jousiammunnassa olen oppinut itsestäni kaikkein eniten."