Säveltäjä Richard Straussin ja kirjailija Hugo von Hofmannsthalin yhteistyö, jonka kuuluisin tulos on Ruusuritari, on esimerkillisen ja saumattoman maineessa. Todellisuudessa sen hedelmällisyys edellytti melkoisia ristiriitoja, mikä muistuttaa meitä siitä, että hyvää munakasta ei saa aikaan rikkomatta munia.
Eräässä (onneksi) lähettämättömässä kirjeessä Straussille kirjailija lataa kovilla: "Epäonnistuitte paikoin täysin ideoitteni ymmärtämisessä ja käsittelitte joitakin asioita aivan väärään tyyliin - seikka joka suututti minua kamalasti mutta josta vaikenin."
Taistelun osapuolina olivat ilmeisesti kirjailijan raffinemangi ja säveltäjän suorasukainen rehevyys. Joka tapauksessa libretto on sinällään harvinaisen hieno teksti. Se on aivan ylimääräinen ansio, koska ei libretoille sinällään pidä asettaa muita vaatimuksia kuin että ne innoittavat säveltäjiä. Muu on toisarvoista.
Tekstin hienous ilmenee siinäkin, että muutamat yhteydestään irrotetut repliikit kuvaavat osuvasti itse oopperateosta. Esimerkiksi "Sellainen on toki maailman meno", "Koko tapaus on vain farssi, ei sen kummempaa" ja "Ja siinä 'miten' piilee koko ero".
Ruusuritari onFigaron häiden rinnakkaisteos sekä asetelmiltaan että luonteeltaan.
Mistään kummemmasta kuin maailman menosta ei ole kysymys. Cherubino toistaa aikanaan kreivin synnit ja virheet aivan niin kuin Octavian marsalkan jalanjäljissä aikanaan lähtee metsästämään ja jättää vaimonsa Sophien jonkun nuoren rakastajan syleilyyn.
Eipä ole epätodennäköinen sekään arvelu, että jo viikon päästä Ruusuritarin tapahtumien jälkeen Octavian löytää itsensä jälleen marsalkattaren sängystä...
Eli kun "mitä" on pelkkää maailman tavanmukaista menoa, ratkaisevaksi kriteeriksi muodostuu "miten". Ruusuritari on osaamisen juhlaa, tai sen pitäisi olla.
Kansallisoopperassa osattiin sen verran, että kelpo tuotannosta on syytä puhua. Tuo kirottu "miten" kuitenkin aiheuttaa, että leimallisesti kverulanssipiintymyksen vaivaama kriitikko löytää itsensä tuon tuostakin huomauttelemasta milloin mistäkin asiasta.
Kapellimestari Muhai Tang jättää tällä tuotannolla jäähyväiset kansallisoopperalle. Hän löysi partituurista ennen muuta rakastettavia ja sensuelleja sävyjä, mutta auktoriteettia ja energiaa suoritus jäi uupumaan. Lopputertsetin muotoilu jäi keskeneräiseksi ja huipennus näin vajaaksi.
Ohjaaja-lavastaja Marco Arturo Marelli rakensi varsin onnistuneesti ajan problematiikan ja muutoksen varaan. Salaperäisesti paikkaansa vaihtavien esineiden taika vaikutti aika pitkään, jos kohta lopulta kaikki kävi katsojalle vähän liian ilmeiseksi.
Peilirakennelmin luotu toinen perspektiivi rikastutti kokemusta. Kokonaisuudelle olisi ehkä ollut eduksi, jos puoliksi puskateatterillinen hyörinä ja pyörinä olisi otettu käyttöön vasta kolmannen näytöksen majatalokohtauksessa.
Soile Isokoski loi marsalkattaren hahmon laajentamalla Figaron häiden kreivittären kuvaa. Hienostuneen ja herkän tulkinnan lähtökohta oli selvästi mozartilainen. Marsalkattaren formaatti antaa vielä odottaa itseään, mutta hyvää kannattaa odottaa.
Monica Groopin valttina oli näyttämöllinen virtuositeetti, jonka turvin hän esitti sekä rakastunutta poikaa että maalaispiikaa. Oli mielenkiintoista havaita, että hän juuri piikana tyylitellessään kuin epähuomiossa pääsi irti äänellisistä maneereista, jotka haittaavat laulun linjan muodostumista.
Eric Halfvarsonia parempaa Ochsia saanee maailmasta hakemalla hakea. Väsymätön kellistäjä hurmasi niin energiallaan kuin äänensävyillään. Tosin äänen rajatkin tulivat näkyviin - ehkä siksi, että näyttämöllisesti yritettiin joskus vähän liikaa.
Helena Juntusen Sophie oli aidosti läikkyvä tytönhupakko. Sopraanoäänessä oli riittämiin tarvittavaa kimmellystä, jos kohta helppouden illuusiota ei aina jaksettu pitää yllä.
