Blair on voittanut kolmet parlamenttivaalit peräkkäin, mihin kukaan työväenpuolueen johtaja ei ole pystynyt häntä ennen. Vuonna 1997 hän nosti perusteellisesti uudistamansa puolueen hallitusvaltaan pitkän, 18 vuoden oppositiotaipaleen jälkeen. Hän on varmistanut paikkansa historiankirjoissa yhtenä modernin Britannian vahvimmista ja tärkeimmistä poliittisista johtajista.
Mutta mennyt gloria ei auta häntä juuri nyt. Loistava ura on kääntynyt selviytymistaisteluksi. Harva uskoo, että Blair johtaa puolueensa enää uusiin parlamenttivaaleihin. Kyse on vain siitä, koska ja kuinka hän luopuu.
Se tuskin tapahtuu aivan pian. Nopea väistyminen näyttäisi antautumiselta vastoinkäymisten vyöryn alla. Paikallisvaaleja seurannut suuri hallitusremontti viittaa myös siihen, että Blair yrittää ainakin kerran vielä kääntää kohtalon kulun. Hän ei halua poistua näyttämöltä häviäjänä.
Viime viikkoina skandaalit ovat riepotelleet Blairin hallitusta. Toinen liittyi sisäministeri Charles Clarkin toimintaan, toinen varapääministeri John Prescottin seksiseikkailuihin. Perjantaina Clarke sai lähteä mutta Prescott pysyi, vaikka häneltä vähennettiinkin tehtäviä. Samalla Blair teki liudan muita vaihdoksia.
Kaikki tämä kertoo omalla tavallaan työväenpuolueen väsymyksestä pitkään valtakauteensa. Virheitä tehdään, ja puolueen sisäinen tilanne on yhä mutkikkaampi. Esimerkiksi Prescottia ei ollut varaa menettää, sillä hän on puolueen sisällä tärkeä vallankäyttäjä sekä välittäjä Blairin ja valtiovarainministeri Gordon Brownin välillä.
Blairin oma puolue on jakautunut ja riitainen, mutta se on vain osa hänen ongelmiaan. Paikallisvaalien tuloksen tarkastelu kertoo toisesta, vähintään yhtä suuresta haasteesta. Jos tulos muutetaan valtakunnalliseksi, konservatiivipuolue olisi saanut 40 prosenttia äänistä. Työväenpuolue olisi jäänyt 26 prosenttiin, nipin napin liberaalidemokraattien alapuolelle.
Tämä tarkoittaa ennen muuta sitä, että pitkään tuuliajolla ollut konservatiivipuolue on uuden johtajansa David Cameronin avulla päässyt jälleen voiton makuun. Liberaaleilla on oma johtajakriisinsä, joten he eivät täysin kykene hyödyntämään tilannetta. Cameron sen sijaan pystyy julistautumaan uskottavaksi muutosvoimaksi.
Siinä on suurin haaste työväenpuolueelle sitten Blairin valtaannousun vuonna 1997. Cameron on tekemässä samaa kuin mitä Blair teki aikanaan: nostamassa oppositiopuoluetta haudan partaalta kohti menestyksen mahdollisuutta.
Blair tahtoo selvästi pitää vielä ratkaisujen avaimet omissa käsissään. Hänen suurin hallitusremonttinsa on siitä hyvä osoitus. Mutta on myös mahdollista, että tapahtumat karkaavat käsistä.
Jos tyytymättömyys puolueessa ei laannu, Blair voidaan pakottaa lähtemään. Niin kävi vuonna 1990 Margaret Thatcherille: kolmet vaalit voittanut rautarouva kaatui, kun konservatiivipuolueessa tehtiin yllättäen palatsivallankumous ja valtaan nostettiin John Major. Temppu toi konservatiiveille neljännen perättäisen vaalivoiton.