"Nykytilanteeseen verrattuna voitaisiin sanoa, että presidentti Urho Kekkonen oli henkisessä mielessä globalisaation edelläkävijöitä.
Kärjistetysti: Kekkosen idänsuhteiden suurin saavutus oli Suomen integroituminen länteen", toteaa Kekkosen entinen adjutantti Esa Seppänen.
Seppänen ei ota kantaa siihen, olisiko presidentti Tarja Halosen pitänyt kilauttaa kaverille, presidentti Vladimir Putinille Viron ja Venäjän patsaskiistan vuoksi tai tehdä jotain enemmän puutulleissa.
"Yleisellä tasolla sanon, että esimerkiksi Venäjän aikeessa nostaa puutulleja Suomen johdon olisi pitänyt olla aktiivisempi."
Henkilösuhteet
kuin hyvä palokunta
Muutenkin Seppänen peräänkuuluttaa Suomen johdolta aktiivisempaa otetta kahdenvälisissä suhteissa Venäjään.
Seppäsen väitöskirja Itäsuhteiden kolmiodraama Kekkonen - Brezhnev - Kosygin 1960-1980 tarkastetaan ensi lauantaina Turun yliopistossa.
Siinä tutkitaan etenkin Kekkosen henkilökohtaisten suhteiden luonnetta, roolia ja poliittista merkitystä Neuvostoliiton johtoon.
Seppäsen mielestä Suomen johdossa olisi hyvä aloittaa jo nyt tietynlainen "valmistautuminen" myös Putinin jälkeistä aikaa varten. Vallanvaihdos Venäjällä tapahtuu jo ensi vuonna.
Seppäsen mukaan myös henkilökohtaiset luottamukselliset suhteet ovat tärkeä osa politiikkaa. Näin Kekkonen hoiti koko 25 vuotta kestäneen presidenttiytensä ajan idänsuhteita: ensin Nikita Hrushtsheviin ja tämän kukistuttua Leonid Brezhneviin ja Aleksei Kosyginiin 1964-1980.
Tämä sopi erittäin hyvin venäläiseen systeemiin, jossa henkilökohtaiset luottamussuhteet ovat asioista päätettäessä perinteisesti tärkeämpiä kuin organisaatiot ja instituutit, Seppänen huomauttaa.
"Suhteiden avulla on mahdollisuus ratkaista vaikeat ongelmat ennen kuin ne ehtivät edes syntyä, tai synnyttyään kärjistyvät. Huipputason henkilökohtaisia suhteita ja niihin orgaanisti kuuluvia suoria yhteyskanavia voitaisiin verrata palokuntaan, joka pitää tavoitteenaan ehtiä palopaikalle kymmenen minuuttia ennen palon alkua."
Nato-kaiut jo
vuodelta 1969
Kekkosen suuri aktiivisuus toi erityisen selvästi ja konkreettisia tuloksia idänkaupan alalla. Sinnikkyys ja peräänantamaton kamppailu tuottivat satoa puolueettomuustaistelussa ja Suomen integroitumisessa EEC:hen.
"Kekkonen väsytti alussa hyvin jyrkän kielteisen asenteen ottaneen Brezhnevin ja Kosyginin suostumaan Suomen EEC-ratkaisuun. Samalla Nato-kummitus väistyi taka-alalle".
Seppäsen mukaan Kekkonen ajoi tämän kehityksen perustan läpi suhteiden avulla Hrushtsheviin "Tamminiemen taikayössä", kun hän oli verbaalisessa kaksintaistelussa pakottanut neuvostojohtajan antautumaan Suomen Efta-hankkeen edessä.
"EEC:n läpiajamisessa tilanne oli samantapainen kuin puolueettomuustaistelussa, Kekkonen otti aloitteen käsiinsä ja piti sen loppuun asti", Seppänen sanoo.
Hänen mukaansa neuvostojohto ilmoitti jo 1969 Kekkosen ajaessa Pohjolan talousliittoa Nordekia jyrkän "ein", koska se veisi ensin EEC:hen ja sitten Natoon. "Jo tuolta ajalta Nato-kaiut löytyvät", Seppänen huomauttaa.
Mustasukkainen
Brezhnev
Väitöskirjan nimessä esiintyvä kolmiodraama syntyi Esa Seppäsen mukaan neuvostopyramidin huipulla olleen presidentti Brezhnevin mustasukkaisuudesta ja kateudesta pääministeri Kosyginille.
"Brezhneville ylimitoitetusta tehtävästä kehittyi alemmuuskompleksi ja sitä kautta ilmenevä näkyvä ja latenttinen kateus Kosyginia ja kaikkia muita kohtaan, jotka hän koki itselleen kilpailijoiksi vallasta", Esa Seppänen kirjoittaa.
Tamminiemen horisontissa suhdejännitys näkyi vain ajoittain.
Kekkosen ja Brezhnevin suhde oli valtiomiesten välinen asema- ja tehtäväkeskeinen roolisuhde. Suhde Kosyginiin oli ystävyyttä älytasolla sekä suotuisalle henkilökemialle rakentuva toimiva yhteistyösuhde.
"Tosin valtion etua tiukasti silmällä pitävä Kosygin ei antanut sen vaikuttaa suuriin poliittisiin ja taloudellisiin ratkaisuihin. Kävi jopa niin, että kun Brezhnev halusi ratkaista Kostamus-projektin poliittiselta pohjalta Suomen hyväksi, hän joutui arvovallallaan taivuttelemaan Kosyginin hyväksymään taloudellisesti epäedullisen ratkaisun", Seppänen toteaa.