Valtiotieteen tohtori, dosentti Hannu Rautkallio, 62, käy tuoreessa kirjassaan Sotasyyllisyyden asiakirjat perinpohjin läpi runsaan 60 vuoden takaisen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin asiakirjat.
Keskeiset päälinjat ovat tuttuja: Neuvostoliitto ei vaatinut oikeudenkäyntiä ja silloisen oikeusministeri Urho Kekkosen rooli oli ratkaiseva.
Jatkosodan vuosista lähtevässä taustoituksessa Rautkallio tuo esiin kotimaisen rauhanopposition yhteydet amerikkalaisiin tiedustelupiireihin. Juuri tästä ryhmästä tulivat ne aktiiviset henkilöt, jotka pyrkivät vauhdittamaan sotasyyllisyyskysymystä - eikä kyse ollut kommunisteista.
Välirauhansopimuksen 13. artiklassa puhutaan ainoastaan tavanomaisista sotarikoksista, Rautkallio tähdentää. Kun valvontakomissio tuli Suomeen, hallitus otti vastaan ensitöikseen sen puheenjohtajalta Andrei Zhdanovilta 61 nimen luettelon. Ne oli translitteroitu väärin, luettelossa oli vääriä nimiä, mutta kuitenkin Itä-Karjalan sotilashallinnossa palvelleita. Lopullisesti vangittujen listalle päätyi 41 nimeä.
"Zhdanovin lista oli ensimmäinen ja ainoa luettelo, jonka valvontakomissio antoi Suomen hallitukselle. Näitäkään miehiä ei loppujen lopuksi syytetty mistään. Heidät vapautettiin Pariisin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen 1947", Rautkallio korostaa.
Suomalaiset aktiivisia
Rautkallion mielestä ratkaiseva kysymys on, miksi Suomen ylin sodanjohto, nimenomaan marsalkka Mannerheim, säilyi kaikilta sotarikos- ja sotasyyllisyyssyytteiltä.
Muissa hävinneissä maissa nimenomaan sodanjohto joutui ensisijaiseen vastuuseen. Kahdeksan syytteeseen joutuneen miehen joukossa oli poliittisesti aika mitättömiä toimijoita, kuten ministerit Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka.
"Tämä oli suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä muualla tapahtui. Sen takia tämän kirjan avulla voidaan seurata aika tarkkaan näitä kotimaisia aloitteita, joiden johdosta Zhdanov ikään kuin innostui tästä projektista", Rautkallio kuvaa.
"Edelleen meillä ei ole käytettävissä ainuttakaan kirjallista tai muutakaan epäsuoraa todistusta siitä, että neuvostohallitus eli Stalin olisi määrännyt Suomessa käynnistettäväksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin, poliittisen oikeudenkäynnin."
Rautkallio tulkitseekin sen Stalinin yksityiseksi hankkeeksi, jota vauhditti suomalaisten aktiivinen toiminta. Tästä yhtenä signaalina hän pitää joulukuun 13. päivää 1944, jolloin ministerit Kekkonen, Tuomioja ja Hillilä esittivät sisäministeri Yrjö LeinolleRisto Rytin ja Väinö Tannerin tuomitsemista, prosessin aloittamista tavalla tai toisella.
Välissä pidettiin eduskuntavaalit, jotka toivat tukun uusia kasvoja. Hertta Kuusinen ja 50 muuta edustajaa jättivät välikysymyksen. Merkillisenä Rautkallio pitää sitä, että Kekkonen luonnosteli sekä Kuusisen kysymyksen että pääministeri J.K. Paasikiven vastauksen.
Jälleen Kekkonen
Seuraava kulminaatio, Zhdanovin muistio keskustelustaan Kekkosen kanssa Stalinille ja Molotoville, kirjattiin 24.7.1945. Kyse oli jo taannehtivasta erikoislaista, jonka laatimista Kekkonen ehdotti Zhdanoville.
Kekkonen vieläpä lupasi esittää omissa nimissään Zhdanovin mielipiteitä hallitukselle.
"Kekkonen laati tästä muistion Paasikivelle, jossa hän ilmoitti Zhdanovin uhanneen Suomea sillä, että valvontakomissio ottaa tämän asian omiin käsiinsä ja vie sen liittoutuneiden tuomioistuimeen, jos poikkeuslakia ei hyväksytä eduskunnassa," Rautkallio sanoo.
"Tämä uhkaus esitettiin Paasikivelle Kultarannassa seuraavana päivänä. Paasikivi saatiin tällä uhkauksella vähitellen taipumaan."