Tarinan perusjuoni oli tuttu jo ennen perjantaina julkaistua Johannes Virolaisen elämäkertaa: presidentti Urho Kekkosen ja Virolaisen suhteet tulehtuivat lyhtyaikaisen yöpakkashallituksen aikana 1958. Virolainen meni vastoin Kekkosen tahtoa K.A. Fagerholmin hallituksen ulkoministeriksi. Kekkonen ei antanut sitä koskaan hänelle anteeksi. Hän kohteli Virolaista monesti ala-arvoisesti ja ylenkatsoen - viimeksi vielä vanhoilla päivillään antamalla Virolaiselle huutia kuuluisassa juhannuspommissaan 1979.
Ylistetty ja ihailtu Kekkonen, valtiotaidon mestari ja suuri charmööri, oli merkillinen mies. Hän oli säälimätön niitä kohtaan, jotka olivat poliittisesti häntä kaikkein lähimpänä, joita hän tarvitsi ja jotka janosivat ehkä eniten hänen hyväksyntäänsä.
Kekkosen armottomuus Ahti Karjalaista kohtaan on yleisesti tunnettua. Se, että Kekkonen käänsi selkänsä oppipojalleen ja uskolliselle aseenkantajalleen, edisti omalta osaltaan Karjalaisen kohtaloksi koitunutta alkoholisoitumista. Kekkosen jäätävä asenne Karjalaista kohtaan on selvitetty uskottavasti.
Kekkonen hylkäsi henkisesti Karjalaisen jo 1970-luvun alussa, kun hän oli saanut päähänsä, että tällä oli pyrkyä tasavallan presidentiksi. Monia muitakin syitä oli, mutta se oli Kekkosen päämotiivi eikä hän leppynyt toistuvista sovintoyrityksistä huolimatta. Kekkonen ei suvainnut edes potentiaalista kilpailua, ei ainakaan keskustan riveistä, joista hän oli itsekin lähtöisin. Hän ei ollut suuri demokraatti.
Tohtori Seppinen arvioi kirjassaan, että valtapoliittiset syyt koituivat Karjalaisen tavoin myös Virolaisen kohtaloksi. "Osallisuus yöpakkashallitukseen tuli Virolaiselle poliittiseksi rasitteeksi Suomessa siksi, että Kekkonen ja k-linja käyttivät sitä valtapolitiikassa hyväksi Virolaista vastaan", Seppinen kirjoittaa.
Virolaisesta on laadittu kasapäin kirjoja ja kymmeniätuhansia lehtijuttuja. Virolaisen omankin kirjallisen tuotannon määrä on mykistävä. Pystyykö kukaan enää löytämään pari vuotta sitten kuolleesta Suomen sisäpolitiikan jättiläisestä mitään olennaista uutta sanottavaa?
Seppisen kirja ei tuo esiin mitään järisyttävää verestä tietoa Virolaisesta. Pikemminkin hän prosessoi uudelleen suhteellisen tuttua tietoainesta, välillä puuduttavan yksityiskohtaisesti. Kirja, jota tekijä kutsuu itse ensimmäiseksi tieteelliseksi tutkimukseksi Virolaisesta, on silti julkaisemisen arvoinen. Seppinen tekee nimittäin kiinnostavia ja ilmeisen kohdalleen osuvia analyyseja Virolaisen ja Kekkosen henkilösuhteista yöpakkashallituksen valossa.
Seppinen kirjoittaa, että Kekkosen perusteet Virolaisen syrjinnälle yöpakkashallitukseen vedoten olivat tekaistuja. Hän perustelee väitettään sillä, että vaikka Kekkonen ei antanut koskaan Virolaiselle anteeksi menoa ulkoministeriksi Fagerholmin hallitukseen, Virolainen sai nopeasti armon itänaapurin silmissä. Suuri ja mahtava Neuvostoliitto normalisoi suhteet Virolaiseen jo 1959 - Kekkonen ei tehnyt sitä koskaan. Seppinen sanoo, ettei KGB katkaissut Virolaisen ulkopoliittista uraa Suomessa. Sen teki Kekkonen.
Seppisen häkellyttävin väite on, että perustan kriisille Neuvostoliiton kanssa loi Kekkonen itse länteen suuntautuneella politiikallaan.
Miksi sitten Kekkosen ja hänen tuekseen syntyneen K-linjan piti ylläpitää myyttiä Virolaisen ulkopoliittisesta kelvottomuudesta? Kekkonenhan ei nimittänyt Virolaista enää toista kerta ulkoministeriksi. Selitys on sama kuin Karjalaisen kohdalla: K-linja ja Kekkonen pelkäsivät jo hyvin varhain, että Virolainen tähtäsi presidentiksi. Ulkopoliittinen kykenemättömyys oli paras keino tehdä tyhjäksi poliitikon presidenttihaaveet niihin aikoihin Suomessa.
Arvio Virolaisen suuresta tavoitteesta piti paikkansa. Hänestä tuli keskustan presidenttiehdokas 1981. Hän oli sitkeämpi kuin Kekkonen ja Karjalainen. Hän jaksoi sinnitellä ja korjasi lopulta potin.
Virolainen kesti Kekkosen piikittelyä, vähättelyä ja syrjintää juuri siksi, että hän uskoi unelmaansa presidenttiehdokkuudesta kentän tuella herroja vastaan. Hän tähtäsi tosissaan myös presidentin virkaan, mutta se unelma oli täysin epärealistinen. Mauno Koivisto oli liian suosittu.
Yöpakkashallituksen rasite oli Virolaiselle arka paikka. Yritin itsekin puhua siitä hänen kanssaan monesti vuosien varrella, mutta hän joko tuskastui täysin tai siirtyi nopeasti toiseen aiheeseen. Kaikesta näki, että Virolainen piti mainettaan ulkopolitiikan suurena tunarina täysin epäoikeudenmukaisena.
Virolainen ei koskaan ryhtynyt kiistämään julkisesti Kekkosen ja K-linjan näkemystä. Se tuskin johtui niinkään Kekkosen pelosta kuin siitä ahdistuksesta, jota asia sai aikaan hänessä. Kun hän ei pystynyt hankkimaan ulkopoliittisia ansioita normaalilla tavalla, hän joutui rakentamaan itselleen keinotekoisesti ulkopoliittista uraa Parlamenttien välisen liiton IPU:n avulla. Eduskunta valitsi Suomen IPU-edustajat. Presidentillä ei ollut valinnassa osaa eikä arpaa.
IPU oli kuitenkin Suomen ulkopolitiikan kannalta täysin toisarvoinen järjestö. Jonkinlainen matkailukerho, jossa toki solmi hyvä tuttavuuksia.
On hämmentävää, kuinka armottomasti Kekkonen saattoi kohdella keskustan kilpailevia tohtoreita ilman, että kukaan olisi noussut pystyyn ja ilmoittanut pitävänsä presidentin toimintaa kohtuuttomana. Tämä johtui siitä,että Kekkonen nautti suurta arvostusta kansan silmissä. Karjalainen ja Virolainen olivat vain poliitikkoja, joita kuuluikin potkia päähän. Kansa taputti käsiään Kekkoselle.
Edes kriittinen media ei toiminut Kekkosen vahtikoirana. Se pikemminkin myötäili presidenttiä ja arvioi tapahtumia ylimmän vallankäyttäjän näkökulmasta.