Presidentin nimi ei ole enää Kekkonen, mutta presidenttiyden malli periytyy UKK:n 25-vuotiselta kaudelta. Tarja Halonen mielii "arvovaikuttajaksi", mutta uutta roolia ei ole helppo sovittaa nykyisiin, yhä merkittäviin valtaoikeuksiin.
Kun presidenttiehdokkaita tentattiin vaalikampanjassa, heiltä oli luontevaa kysyä ja heidän oli yhtä luontevaa vastata kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin valtiontaloudesta maatalouteen. Välillä ehdokkaat muistuttivat, ettei kysyttävä asia kyllä kuulu presidentille -- mutta yhtä kaikki vastasivat. Arvojohtajuus, nykykielellä arvovaikuttaminen, antaa lavean luvan sanoa sanansa kutakuinkin kaikesta.
Näinhän se on: presidentti on suomalaisille yhä valtakunnan omena, joka panee poliitikot järjestykseen, kuuntelee kansaa herkällä korvalla ja on ehkä vielä yksi meistä tavallisista pulliaisista. Historian peruina presidentissä on ripaus itänaapurin hyvää tsaaria ja länsinaapurin kuninkaallista.
Tällaisen presidentin roolimallin muovaajan valtaantulosta tulee 1. maaliskuuta kuluneeksi 50 vuotta. Urho Kaleva Kekkonen jätti 25 vuotta kestäneellä valtakaudellaan presidenttiyteen pysyvät jäljet. Ne eivät ole lähteneet vieläkään, vaikka presidentin valtaa on karsittu kovalla kädellä.
Pääministeri on ollut tasavallan poliittinen pomo vuoden 2000 perustuslakiremontista lähtien. Tämä kyllä tuppaa unohtumaan yllättävilläkin tahoilla. Vaalikampanjan ehkä uskomattomin repliikki kuultiin pääministeri Matti Vanhaselta. Hän selitti pyrkyään uuteen työhön sillä, että presidenttiys on yhä politiikan ykköspaikka. Kuvaan sopi, että harva lotkautti Vanhasen sanoille korvaansakaan.
Kekkonen luopui vallasta 1981, mutta hänen perintönsä on sitkeää laatua. Tähän vaikuttaa piilevästi se, että hyvin suuri osa nykypoliitikoista oli mukana jo Kekkos-kauden loppuaikoina. Hän loi kehikon, mitä ja miten sai sanoa etenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Sitä koskeva keskustelukulttuuri on vapautunut vasta viime vuosina. Myös tiedotusvälineet sisäistivät maan tavan ja osaavat vieläkin lyödä leimakirveellä silloin kun joku puhuu "sopimattomia".
Kylmän sodan jälkeen johtajia on vaihdettu entisen sosialismin maissa kuin paitaa. Koska Suomi ei kuulunut tuohon viiteryhmään, veri on vaihtunut vähän sen poliittisessa eliitissä. Tämä on tuonut kyllä vakautta, mutta samalla myös jähmeyttä.
Presidenttinä jatkava Tarja Halonen on omanlaisensa tasavallan omena, mutta kyllä hänen tyylinsä muistuttaa ainakin jossakin määrin Kekkosta. UKK:n seuraajat Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari pitivät Manu-ilmiöstä ja maakuntamatkoista huolimatta tiettyä etäisyyttä kansalaisiin. Kekkosen ja Halosen tavassa lähestyä kansaa on jotakin samanlaista. Yhtä lailla Halosen ykköskauden näyttävimmät toimet eli Suomen Pankin johtajavalinnat olivat hyvin kekkosmaisia; kansa tykkäsi, kun poliitikot saivat huutia.
Kekkosen presidenttiyttä sanelivat pitkälle kylmä sota ja siitä Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin heijastunut jännitys. Hän hoiti sen ottamalla idänpolitiikan yksinoikeudekseen. Idänsuhteiden hoidon perinne näkyy vieläkin siinä, että Suomessa Venäjää käsitellään silkkihansikkain ja että kysymystä Nato-jäsenyydestä peilataan Venäjä-lähtöisesti.
Yksi tapa tarkastella Kekkosen perintöä on miettiä, ovatko hänen jälkeensä valitut presidentit olleet virassaan historiaan parhaiten sopivassa järjestyksessä. Koivisto palautti tasavaltaa normaalitilaan sekä viihtyi kulisseissa ja reservissä, mutta kyllä hän tarvittaessa osasi käyttää valtaa.
Hyvä spekuloinnin kohde on sen sijaan, tuliko Ahtisaari valituksi presidentiksi liian aikaisin. Hän aloitti Halosen jatkaman vilkkaan ulkomaanmatkustelun, mutta sai siitä "Reissu-Maran" maineen. Ensimmäisellä kaudellaan vielä uutterammin matkustaneen Halosen reissutahtiin ei kiinnitetty enää juurikaan huomiota.
Jälkikäteen voi vain arvailla, mitä olisi tapahtunut etenkin Suomen ja Naton suhteissa, jos Ahtisaari olisi ollut presidentti vasta kautta myöhemmin. Hän on ollut presidenttihistorian kansainvälisin, mutta ehkä aikaansa edellä. Halonen on ollut aktiivinen globalisaatioasioissa, mutta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on mielipidekysymys, onko hän ajan tasalla vai ajastaan jäljessä.
Halosen toisen kauden kiinnostavin kysymys on, millaisen "arvovaikuttajan" roolin hän ottaa ja miten se istuu politiikan vakiintuneisiin pöytätapoihin. Presidentillä voi olla yhä liikaa muodollista valtaa mielipidevaikuttajan uuteen rooliin. Jos Halosen profiili nousee liiaksi, se vie helposti törmäyskurssille muiden valtaelinten kanssa. Kekkonen hoiti asiat tavallaan, mutta enää se ei käy päinsä.
Pääministeri Silvio Berlusconi ei antanut EU:n elintarvikevirastoa Suomeen. Sitten hän haukkui suomalaisen ruoan. Nyt on ilmennyt, ettei Berlusconi piittaa talviurheilusta. Ei ole varmaa, vaivautuuko vaalikampanjaa käyvä "Napolusconi" edes käymään Torinossa. Mitä tämä suuri Suomen-ystävä keksiikään seuraavaksi?