Haluaisin hypätä kaulaan. Taputtaa puhdasta päälakea.
Savupirtin poika, savolainen suoraleuka. Isä, jolla oli 4,8 miljoonaa huollettavaa. Kun kansalaiselle tuli pipi, Kekkonen puhalsi.
Siitä huomaa tulleensa vanhaksi, että ympärillä hyörii aikuisten kriteerit täyttäviä ihmisiä, jotka ovat syntyneet jKe - jälkeen Kekkosen. Kaikkien presidenttien äidin maallinen aikakausi päättyi 31.8. 1986.
Kekkonen vietti 3. syyskuuta syntymänsä 106-vuotisjuhlia ja kolme päivää aikaisemmin kuolemansa 20-vuotisjuhlia.
Kaksi vuosikymmentä ilman Kekkosta on pitkä aika. Se on pieni aika ihmiskunnalle, mutta suuri aika Suomelle.
Kekkonen on kekkonen, vaikka sen kirjoittaisi pienellä. Kekkonen on instituutti, luonnonpuisto, koskematon erämaa, joka ei etunimeä kaipaa.
Kekkosta ei syö inflaatio, häneen ei pure lintuflunssa, häntä eivät terroristit tirpaise.
Hän elää. Syvällä sielussa.
Onhan näitä ollut senkin jälkeen: Koivisto, Martti Ahtisaari, Tarja Halonen. Mutta kylmä totuus on se, että on presidenttejä - pitkä väli - ja on kekkosia.
Kekkonen on koti, uskonto ja isänmaa. Hän on yhtä sininen kuin hanki ja valkoinen kuin taivas.
Kun Kekkonen puhui, muut kuuntelivat. Kun Kekkonen hiihti, muutkin hiihtivät. Kun Kekkonen kiipesi palmuun, muutkin yrittivät kiivetä.
Kun Kekkonen kuoli, yläasteen historianluokka oli hiljaa. Viita-Pekka, opettaja, kertoi oppitunnin ajan, kertoi toisen, kertoi viikon ajan Kekkosesta.
Viita-Pekka kertoi tosiasioita, hiuksetonta historiaa. Kertoi suurmiehestä, joka lempeän vahvalla kädellään kasvatti kansaansa oikeudenmukaiseen tulevaisuuteen.
Kertoi presidentistä, joka toimi kansalaisen otsalamppuna Jukolan viestin yöosuudella. Kertoi johtajasta, jota hallitus silitti ja oppositio rapsutti. Kertoi vastuunkantajasta, joka ei paennut ongelmia vaan ongelmat häntä.
Yläasteen historianluokassa kukaan ei kaivanut nenää. Ei yskinyt.
Jos murrosikäiset olisivat olleet tunnekypsiä, he olisivat pyyhkineet silmäkulmiaan silloin, eikä välitunnilla muutaman naurettavan nyrkiniskun tai sanallisen sivalluksen vuoksi.
Jos he olisivat ymmärtäneet, mitä he menettivät, he olisivat vollottaneet.
Kekkosen suksi olisi luistanut, vaikka siteet olisi asennettu poikittain. Kekkonen olisi saanut kalaa, vaikka siimasta olisi puuttunut koukku. Kekkonen olisi voinut juoda muut palmun alle ja kiivetä sitten palmuun pää alaspäin.
Kun Kekkonen vielä käveli, kesäisin satoi ja sieniä löytyi metsistä, eikä koulujen seinistä.
Kekkosen hahmossa on jotain rauhoittavaa, jumalallista. Niiden harteiden suojassa, käsien alla oli hyvä viettää lapsuus ja nuoruus.
Silloin isoveli oikeasti valvoi.
Eräässä nuorten tietokilpailuohjelmassa tuli vast´ikään kysymys Kekkosesta. Oli vaikeaa, suorastaan mahdotonta, hyväksyä tosiasiaa, ettei vastaajan apteekinhyllyltä löytynyt Kekkosta.
Niin se aika kuluu, Urhoseni.
20 vuotta kuolemasta, 50 vuotta ensimmäisen kauden alusta. Ihmiset unohtavat.
Missä viipyy elokuva?
Pulipäät esiin - pääosan esittäjän metsästys alkaa. "Ja Kultainen Palmu menee elokuvalle..."
Oi, kunpa meissä jokaisessa asuisi pieni kekkonen.