Jälleen pian kuulemme jouluevankeliumin, kuinka kaikki maailma oli verolle pantava ja tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana.
Tarkasti ottaen emme kuule enää näitä kouluajoilta tuttuja, runollisia lauseita, sillä uudessa Raamatun käännöksessä sama asia kerrotaan asiallisesti kuin verohallinnon kiertokirjeessä: koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano ja kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon.
Verollepano ei myöskään ollut ensimmäinen, koska verotuksen historia on paljon vanhempaa perua. Se juontuu aina sumerilaisiin, viidentuhannen vuoden päähän, kuten finanssioikeuden emeritusprofessori Esko Linnakangas kirjassaan ”Historiallinen verokirja” toteaa. Kirjoitustaidon keksiminen mahdollisti ihmiskunnan ensimmäiselle verottajalle eli papistolle pitää temppelin tulot ja menot järjestyksessä.
Augustusta (31eaa.-14 jaa) sinänsä Linnakangas pitää lähes veronerona, koska tämä pystyi laajentamaan Rooman veropohjaa perintöveroon. Perintövero oli viisi prosenttia perintöosuuden arvosta. Lähiomaiset ja pienet perinnöt oli vapautettu verosta. Uutta veroa ei kuitenkaan niin vain nielty, vaan sitä arvosteltiin ankarasti. Roomalaisethan olivat tottuneet siihen, että he itse eivät maksaneet veroa, vaan verot kerättiin provinsseista. Vähän samaan tapaan kuin Suomen kuuluessa Ruotsiin. Vain 52 prosenttia Suomessa kerätyistä veroista käytettiin Suomen hyväksi. Augustus sai perintöveron kuitenkin lävitse uhkaamalla vielä epämiellyttävällä verolla eli maaverolla, jota kannettiin provinsseissa.
Perintöveroon Augustus sai idean luultavasti Egyptistä, mutta keksi hän uusiakin veroja. Orjien myynnistä ja vapauttamisesta oli nimittäin maksettava yhden prosentin vero sotien ja poliisitoimen tehostamisen rahoittamiseksi. Perintövero osoittautui kuitenkin ajan mittaan niin epäsuosituksi, että se poistettiin Roomassa 200-luvulla.
Evankelista Matteus on keisari Augustuksen ohella inspiroinut nykypäivän veropoliitikkoja. Olihan Matteus roomalaisten veronkantaja eli publikaani. Matteus-ilmiöllä veropolitiikassa viitataan Matteuksen evankeliumin 25 luvun jakeeseen 29: ”Sillä jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on”.
Vertauksessa puhutaan palvelijoille uskotuista rahoista. Viisi ja kaksi talenttia saaneet palvelijat ryhtyivät käymään kauppaa ja kaksinkertaistivat isäntänsä pääoman, mutta kolmas, joka oli saanut yhden talentin, kaivoi sen maahan ja palautti sen isännälleen. Hän pelkäsi isäntäänsä, koska ”tämä leikkaa sieltä, minne ei ole kylvänyt, ja kokoaa sieltä, minne ei ole siementä viskannut”.
Isännän mielestä palvelijan olisi pitänyt viedä rahat pankkiin, niin että hän olisi saanut palatessaan omansa takaisin korkoineen. Tältä kelvottomalta palvelijalta otettiin pois se ainokainenkin talentti ja annettiin sille, jolla oli jo kymmenen. Lisäksi palvelija tuli heittää ulos pimeyteen, jossa itketään ja kiristellään hampaita.
Vertaus tuskin avautuu nykypäivänä kovin helposti: pankit tarjoavat lähes nollakorkoa ja pääomien kaksinkertaistaminen nopealla aikavälillä tuskin onnistuu muussa kuin huumebisneksessä ja ihmiskaupassa rahanpesulla veroparatiiseissa. Eli niin kuin entinen työtoverini sanoi: työllä ei rikastu – ei ainakaan omalla.
Talouspoliittisesta ideologiasta riippuen Matteuksen vertauksessa joidenkin mielestä varmaan väärä mies heitettiin ulos pimeyteen. Palvelijan sijasta sinne olisi joutanut ulkomaille muuttanut isäntä, joka ei tehnyt muuta kuin odotti toisten kasvattavan omaa pääomaansa.
Raamatusta löytyivät verotukselliset perusteet myös kristillisille kirkoille, jotka alkoivat verottaa jäseniään jo 400-luvulla. Kymmenysten maksaminen perustui Mooseksen lakiin. Moosesta Linnakankaan kirjassa nimitetään myös merkittäväksi veropakolaiseksi: johdattihan hän aikoinaan juutalaiset pois ankarasti verottavasta Egyptistä. Kristinusko löysi Matteuksen evankeliumista myös perusteet julkisen vallan veronkannolle: ”Antakaa siis keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on” (Matt.22:21).
Kirkon omat vaatimukset kuitenkin kasvoivat keskiajalla. Nyt se halusi myös tulla osakkaaksi perinnönjakoon. Perustelut lähentelivät jo anekauppaa: ikuinen autuus voitiin saavuttaa testamenttaamalla omaisuus kirkolle. Lapsille oli sentään varattava lakiosa, mutta jos lapsia ei ollut, kaikki saattoi mennä kirkolle sielun autuudeksi annettuna lahjana.
Jokaisen hyvän kristityn tuli kirkon mielestä ainakin kerran elämänsä aikana suorittaa myös kymmenesosa varallisuudestaan kirkolle. Kustaa Vaasa ei kuitenkaan tätä Ruotsissa hyväksynyt, vaan päinvastoin toteutti uskonpuhdistuksen vuonna 1527, otti kirkon hallintaansa ja sen omaisuuden kruunulle.
Kirjoittaja Terttu Utriainen on rikosoikeuden professori emerita.
Kolumni