Keskustelu Suomen kehitysyhteistyöstä on pitkään ollut lähinnä inttämistä siitä, ollaanko joskus pääsemässä YK:n tavoitteeseen 0,7 prosentin osuudesta bruttokansantuotteesta.
Se kädenvääntö jatkuu yhä. Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen aikoo esittää budjettiriihessä määrärahoihin lisää 26 miljoonaa euroa, jotta aiemmin sovittu kasvu-ura ei katkeaisi ja YK:n tavoite lähestyisi edes vähitellen.
Suomen kehityspolitiikan kannalta oleellisin keskustelu ei silti koske noiden eurojen kohtaloa. Kehitysyhteistyössä liikkuvat rahasummat ovat nousseet viime vuodet jo yksin kansantalouden kasvun myötä, ja nyt liikutaan noin 700 miljoonassa eurossa. Se on iso summa rahaa, jonka sisällöstä huolehtiminen on jäänyt yleisen prosenttiosuusväittelyn jalkoihin.
Väyrynen aikoo nyt selvästi ottaa aloitteen käsiinsä. Hän oli kutsunut kuluneella viikolla koolle seminaarisalillisen alan asiantuntijoita ja kansalaisjärjestöjen edustajia, joille kertoi omia näkemyksiään. Väyrysen mukaan tekeillä oleva kehityspoliittinen ohjelma painottaa ympäristöä: kestävää kehitystä, metsiä ja vesiä.
Ministerillä oli selvästi epäilevä kanta suoraan budjettitukeen, jota monet asiantuntijat ovat kannattaneet viime vuosina. Suora budjettituki on hyvä esimerkki siitä, kuinka kehitysyhteistyön periaatteista voidaan esittää perustellusti hyvin erilaisia näkemyksiä.
Budjettituen osuus on kuitenkin vain kolmisen prosenttia kehitysyhteistyön maksuista, joten kokonaisuuden kannalta oleellisin sisältökeskustelu käydään muualla. Nyt se näyttäisi koskevan ennen muuta sitä, onko Väyrysen esittämä ympäristöpainotus paikallaan. Hän nojaa asiassa hyvin paljon 15 vuoden takaisen Rion ympäristöhuippukokouksen kokemuksiin, jossa itse oli paikalla ulkoministerinä.
Havahtuminen ilmastonmuutokseen puoltaa kestävän kehityksen muistamista selvästi entistä enemmän. Toisaalta Väyrysen ajattelu istuu huonosti Suomen aiempaan linjaan keskittyä valikoituihin kohdemaihin.
Jos kehitysyhteistyötä aiotaan suunnata uudelleen, se on tehtävä pitkäjänteisesti. Ennen muuta olisi varottava, ettei uusien ajatusten tuominen tarkoita hallituskausien mittaista poukkoilua, jossa suunnat muuttuvat ministerien vaihtuessa. Väyrysen on nyt helppo ottaa tilaa, sillä kehityspoliittinen keskustelu on Suomessa kutistunut aivan liian pieniin piireihin.