Joka kesä julkistettava YK:n Inhimillisen kehityksen raportti on aina vuoden tärkeimpiä kirjoja. Niinpä se jätetään julkistamispäivän jälkeen hyllyyn tai sähköpostin uumeniin makaamaan ilman, että sen johtopäätöksiin todella tartuttaisiin - sillä jos tartuttaisiin, myös tuon raportin sävy olisi toisenlainen.
Kyseessä on mahdollisimman puolueeton arvio siitä, missä jamassa inhimillinen kehitys eri maissa tällä hetkellä on ja millaiseksi se näyttää muuttuvan. Massiiviseen tietopakettiin on koottu monenlaista yleistä ja yksittäistä informaatiota. Kuten esimerkiksi tilastot siitä, missä maailman kaupungeista tapahtui eniten rikoksia vuonna 1999.
Tuon tilaston kärjessä ovat Argentiinan Buenos Aires, Kolumbian Bogota, Brasilian Rio de Janeiro ja Mongolian Ulaanbaatar. Viidentenä tuli Tallinna.
Viro menestyy siis muuallakin kuin Euroviisuissa. Se on päässyt raportteihin Euroopan rikollisimpana kaupunkina.
Raporttia luettaessa huomio yleensä kiinnittyy indeksiin, jossa maat on pantu paremmuusjärjestykseen. Inhimillisen kehityksen monien mittarien - koulutus, tulotaso, tasa-arvo, lukutaito, työttömyys ja niin edelleen - summaaminen kertoo niin tarkasti kuin mahdollista sen, missä ihmisillä on periaatteessa asiat parhaimmin.
Norja johtaa tuota taulukkoa, Islanti on toinen ja Ruotsi kolmas. Suomi on sijalla 14. Käytännössä koko 25 maan kärki koostuu rikkaista maista, joiden erot ovat pieniä. Suomi on silti pohjoismaista heikoin, minkä pitäisi herätellä kysymyksiä erojen syistä. Viro on kokonaistaulukossa sijalla 41, Venäjä numero 63 - jäljessä muun muassa Libyaa ja Kuubaa.
Pohjoismaat ovat näissä mittauksissa pikku paratiiseja. Naisten osallistumista politiikkaan ja talouselämään mittaavassa indeksissä koko viiden kärki on Pohjolassa (Suomi viimeisenä niistä). Virolaisnaisilla menee jo heikommin kuin vaikka botswanalaisilla tai namibialaisilla, ja Venäjä löytyy tasa-arvossa vasta sijalta 57, kaukana Bolivian tai Kolumbian jäljessä.
Maita voi panna järjestykseen eri tavoin. On esimerkiksi laadittu oma Inhimillisen köyhyyden indeksi, jossa otetaan huomioon köyhyys, lukutaidottomuus, työttömyys ja eliniänodote. Tällaisen huono-osaisuusvertailun parhaat maat ovat Ruotsi, Norja ja Suomi. Rikkaiden maiden joukosta neljä heikointa tässä taas ovat Australia, Britannia, Irlanti ja Yhdysvallat, siis neljä anglosaksista maata. Sillä voi olla jotain tekemistä vallitsevan talous- ja hyvinvointiajattelun kanssa.
Mutta rikkaiden maiden vertailu on lopulta hiustenhalkomista, sillä raportin todellinen viesti on aivan muualla kuin kärkimaiden järjestyksessä. Viesti on siinä, että viime vuosikymmenellä elinolot suoranaisesti heikkenivät yli 20 maassa. 1980-luvulla niin tapahtui vain neljässä maassa.
1990-luku vei alaspäin erityisesti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja entisen Neuvostoliiton alueella, Venäjä mukaanlukien. Kaksi pääsyytä ovat aids ja talousromahdus. Myönteistäkin kehitystä on eri puolilla tapahtunut, mutta pääsääntöisesti ennen vaikeuksissa olleet maat ovat vaikeuksissa nytkin, ja ne ovat saaneet lisää seuraa.
Tämän kehityskriisin helpottamiseen on raportin mukaan kolme selvää lääkettä: kauppa, kehitysapu ja velkahelpotukset. Rikkaat maat ovat jo pitkään luvanneet auttaa köyhiä, mutta ne puheet eivät muutu teoiksi. Kaikki maat ovat sitoutuneet YK:n tavoitteisiin, mutta siinä kaikki. Siihen se pitkälti jää, lupaukseksi.
Tällä viikolla Yhdysvaltain presidentti George W. Bush on liikkeellä Afrikassa. Uusia avustuslupauksia lienee luvassa, mutta kannattaa kuunnella, minkälaisia.
Tilastoista löytyy se tieto, että USA:n antama kehitysapu on 0,11 prosenttia bruttokansantuotteesta, mikä on vähemmän kuin yhdelläkään muulla teollisuusmaalla. Henkeä kohti lasketussa avussa vain kreikkalaiset jäävät amerikkalaisia huonommiksi, ja kaikkien vähiten kehittyneille maille - joita on juuri Afrikassa - avusta menee vain 15 prosenttia. Sekin on poikkeuksellisen vähän.
Asiat eivät läheskään aina ole kuin niiden sanotaan olevan. Suomi vähensi 1990-luvulla kehitysapuaan noin puolella. Saman tekivät Yhdysvallat, Kanada, Ranska ja Italia. Tämä tosiasia ei ole estänyt sen paremmin amerikkalaisia kuin ranskalaisia näyttävästi esiintymään koko maailman omanatuntona.
Varsinaiset ongelmat eivät kuitenkaan liity kehitysavun määrään, vaan kauppapolitiikkaan. Sekä amerikkalaisten että eurooppalaisten tukiaiset, kiintiöt ja tariffit syrjäyttävät ja haittaavat kehitysmaiden maataloutta harvinaisen tehokkaasti.
Siihen puuttuminen on toistaiseksi ollut poliittisesti mahdotonta, ja sellaiseksi se saattaa jäädäkin.
Inhimillisen kehityksen raportti tekee jälleen uuden yrityksen suunnan kääntämiseksi. Se esittelee "vuosituhannen kehityssopimusta", jonka mukaan YK:ssa annetuilla tavoitteilla pitäisi olla erityissija kaikessa päätöksenteossa. Kehitysmaat toimisivat tehokkaasti köyhän väestönsä hyväksi, ja rikkaat maat antaisivat lisää kehitysapua ja avaisivat markkinoitaan.
Tällaisten raporttien lukeminen herättää monenlaisia mietteitä. Ideoista ja keinoista ei ole pulaa, mutta siitä huolimatta YK:n vuodelle 2015 asettamista tavoittaista tuskin mikään on toteutumassa. Kiinan ja Intian ansioista tuloköyhyyden puolittaminen saattaa onnistua, mutta monissa äärimmäisen köyhissä maissa mennään yleisesti ottaen vain alaspäin.
1990-lukua on kiitelty avautumisen ja toivon vuosikymmenenä. Etenkin ilman nousevan Kiinan vaikutusta laaditut tilastot kuitenkin kertovat köyhyyden ja nälän kasvusta sen aikana.
Tapaa, jolla 2000-luku on alkanut, voi varmaan pitää yhtenä seurauksena tästä tosiasiasta. Niin ei tarvitsisi olla, mutta politiikan muuttaminen YK:n raportin esittelemällä tavalla vaatisi melko lailla toisenlaista otetta kuin nyt on nähty. Valinnoista siinäkin on kyse.