Suomalaista kehitysyhteistyötä revitään nyt eri suuntiin. Takavuosikymmenten virheitä ei pidä lähteä toistamaan eikä tarjota apua, jonka vastaanottoon ei ole valmiuksia.
Suomen hallitus päättää tulevien vuosien kehitysyhteistyörahoista lähipäivinä. Jos Suomi noudattaa Eurooppa-neuvostossa vuonna 2005 antamaansa sitoumusta, ensi vuonna kehy-varojen osuuden Suomen bruttokansantuotteesta pitäisi nousta 0,51 prosenttiin. Vuoteen 2015 mennessä on määrä yltää 0,7 prosenttiin.
Tavoite nostaa kehitysapurahat 0,7 prosenttiin lausuttiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1970. Vuonna 1991 tuo maaginen lukema jo hetkellisesti saavutettiin, kun kokoon saatiin poikkeuksellinen määrä rahaa, ja laman aiheuttama BKT:n romahdus hoiti loput.
On mahdollista, että lama tekee meistä tänäkin vuonna avokäteisempiä auttajia kuin oli edes tarkoitus. Tälle vuodelle kehitysyhteistyöhön on valtion talousarviossa budjetoitu 916 miljoonaa euroa.
BKT-osuutta koskevan ikuisuusväännön sijasta kovin kiistely käydään kuitenkin tällä hetkellä kehitysyhteistyön sisällöstä. Kehy-toiminnassa mukana olevat kansalaisjärjestöt esittivät muutama päivä sitten arvion, jonka mukaan suomalaisesta kehitysyhteistyöstä ovat kuluvalla hallituskaudella unohtuneet pitkäjänteisyys sekä kehitysmaiden sananvallan ja vastuun kasvattaminen.
Suomi on järjestöjen mukaan muun muassa vähentänyt toimintaansa perinteisillä yhteistyösektoreilla kuten koulutuksessa ja terveydenhuollossa. Suomen kehityspolitiikan arvioinnissaan järjestöt toteavat vielä, että linjauksissa on korostunut suomalaisen osaamisen ja teknologian käyttäminen, mikä voi yhteistyössä olla vasta toissijainen tavoite.
Kritiikki osui suoraan ulkomaankauppa- ja kehitysyhteistyöministeri Paavo Väyryseen. Hän piti väitteitä uskomattomina. Toisaalta Väyrynen myöntää muutoksia tapahtuneen. Hän sanoo vuoden 2007 jälkeen ministerinä korjanneensa kehityspolitiikan "historiallisen virheen". Se piili hänen mukaansa siinä, että Suomi tuki liikaa kehitysmaiden julkista sektoria.
Väyrynen on oikeassa siinä, että kehityspolitiikan linjaa pitää korjata, jos virheitä ilmenee. Mitään vikaa ei ole siinäkään, jos Suomen kehitysyhteistyöstä hyötyvät myös suomalaiset muutenkin kuin pitkän jakson tavoitteena, toteutetaanhan työ täkäläisten veronmaksajien rahoilla.
Silti kehitysyhteistyön tähtäyspisteen pitää olla nimenomaan siinä, miten vastaanottajamaita tehokkaimmin autetaan. Sopii siksi toivoa, että esimerkiksi suomalaisen teknologian vientiä ei toteuteta selvittämättä, millainen käyttöarvo sillä vastaanottajapäässä on. Tällaisissa ratkaisuissa on tehty suomalaisen kehitysyhteistyöhistorian suuret virheet.
Teknologian ei tarvitse olla edes kovin monimutkaista, jotta hankkeet voivat mennä pieleen. Brittiläinen tutkimuslaitos Institute for Environment and Development julkisti loppuviikosta arvion, jonka mukaan koko Afrikan alueella jopa
50 000 vedenjakelupistettä on lakannut toimimasta ylläpidon puutteen takia. Laitos peräsi kehityshankkeiden seurantaa, ja paikallisten yhteisöjen sitouttamista työhön. Tässä järjestö on asian ytimessä.
Kehitysyhteistyö on tehokkaimmillaan silloin, kun se auttaa sen vastaanottajia auttamaan itseään. Siksi väitteet tuen vähentämisestä koulutushankkeilta kuulostavat hälyttäviltä. Sellaisesta muutoksesta voi tulla suomalaisen kehitysyhteistyön uusi historiallinen virhe.