Toisen maailmansodan jälkeen sai alkunsa Kansainvälisen Ylioppilasavun Suomen Toimikunta. Se välitti muista maista avustuksia suomalaisille opiskelijoille ja toimi yhdyssiteenä suomalaisten korkeakouluopiskelijoiden ja kansainvälisten ylioppilasjärjestöjen välillä.
Suomalaisten opiskelijoiden kehitysyhteistyön katsotaan alkaneen vuonna 1952. Silloin maailmalla perustettiin opiskelijajärjestö World University Service.
Suomalaiset opiskelijat alkoivat osallistua uuden järjestön toimintaan heti sen perustamisesta lähtien. Kansainvälisen Ylioppilasavun Suomen Toimikunnasta tuli sen Suomen toimikunta.
Apua opiskelijoille
Toimikunta järjesti muun muassa rahankeräyksen eteläafrikkalaisen ylioppilaan hyväksi, jakoi stipendejä unkarilaisille pakolaisylioppilaille ja toimi välittäjänä World University Servicen ja Puutalo Oy:n välillä.
Opiskelijoiden ansiosta Israeliin ja Egyptiin saatiin toimitettua suomalaisia puutaloja.
Toimintaan kuuluivat myös erilaiset seminaarit. Esimerkiksi vuonna 1954 suomalaiset ylioppilaat järjestivät seminaarin, jonka aiheena olivat aasialaisten ja afrikkalaisten opiskelijoiden olot.
Suomalaisten ylioppilaiden avustustoiminnan kohteena olivat ennen kaikkea toisten maiden ylioppilaat. Janne Taalas on tarkastellut suomalaisten opiskelijoiden kehitysaputoimintaa pro gradu -tutkielmassaan. Tutkimus valmistui Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksella 1990-luvun alussa.
Hänen mukaansa taloudellisesti kehittymättömiin valtioihin ja niiden avustamiseen liittyneet aiheet antoivat 1950-luvun akateemisille piireille mahdollisuuden käsitellä kansainvälisiä asioita. Tällaisten ongelmien puinti oli myös keino, jolla opiskelijaliike saattoi kasvattaa merkitystään kansainvälisissä kysymyksissä.
Kansainvälisyys tärkein
Opiskelijoiden kehitysaputoiminnan lähtökohtana oli 1950-luvulla ajatus kansojen välisestä solidaarisuudesta. Erityisen tärkeänä opiskelijat pitivät kansainvälisen yhteisymmärryksen tunteen voimistamista.
Taalas toteaa tutkimuksessaan, että avustustoiminta ja alikehittyneisyyteen liittynyt keskustelu ymmärrettiin kansalaisaktiivisuudeksi. Sillä haluttiin herättää suomalaisissa henkilökohtaista ja osallistuvaa kansainvälisyyttä.
Koska kansainvälisyys oli sinänsä tärkeää, avun saajina eivät olleet pelkästään kehitysmaat, eikä apua suunnattu välttämättä erityisen köyhiin oloihin.
Suomalaisille korkeakouluopiskelijoille oli tärkeää myös heidän kehitysyhteistyönsä epäpoliittisuus. He halusivat pysytellä erillään suurvaltojen mukaisista poliittisista leireistä.
Edellä Suomen valtiota
Opiskelijat olivat varsin varhain liikkeellä suomalaisen kehitysyhteistyön saralla, ainakin Suomen valtioon verrattuna. Kehitysmaat ja niille annettava kansainvälinen apu nousivat Suomessa yleiseksi puheenaiheeksi vasta 1950-luvun puolivälissä.
Suomesta tuli sekä Yhdistyneiden Kansakuntien että Pohjoismaiden neuvoston jäsen vuonna 1955. Kansainvälistyvän ulkopolitiikan myötä alettiin kiinnostua kehitysapukysymyksistä. Ne tarjosivat myös mahdollisuuden harjoittaa aktiivista, mutta neutraalia ulkopolitiikkaa kylmän sodan aikana.
Kehitysapua koskevat vaikutteet ja tietämys tulivat Suomeen muista pohjoismaista. Ilmeisesti myös opiskelijat saivat sieltä kipinänsä.
Suomen ylioppilaskuntien liitto oli solminut Ruotsiin, Tanskaan ja Norjan suhteita 1940-luvulla, ja näiden maiden opiskelijoiden kanssa pyrittiin harjoittamaan yhteistoimintaa.
Entistä tärkeämpi teema
Kehitysmaista tuli entistä keskeisempi julkisen keskustelun aihe 1960-luvulla. Vuonna 1960 YK julisti alkaneen vuosikymmenen kehityksen vuosikymmeneksi. Suomalainen kehitysapu laajeni ja monipuolistui.
Uuden vuosikymmenen alkaessa opiskelijat totesivat vuonna 1952 perustetun Kansainvälisen Ylioppilasavun Suomen Toimikunnan jo kuolleeksi ja kuopatuksi.
Vuonna 1961 Suomen ylioppilaskuntien liitto, Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto ja Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö Kannunvalajat perustivat uuden järjestön. Sen nimeksi tuli Ylioppilaiden Kansainvälinen Apu ry.
Opiskelijat näkivät Suomen valtion osallistumisen kansainväliseen avustustoimintaan edelleen liian vähäisenä.
Vaikka he antoivatkin risuja tästä hyvästä, Ylioppilaiden Kansainvälinen Apu ry ei silti kääntänyt valtion kehitysyhteistyölle selkäänsä. Janne Taalaksen mukaan opiskelijapiirien kansainvälisyys nähtiin nyt osana Suomen virallista ulkopolitiikkaa.
Muutenkin opiskelijat puhuivat kansainvälisyydestä uudenlaisin äänenpainoin. Esille nousivat pakolaiset, rotusorto, kansainvälinen politiikka, kehitysmaiden ongelmat ja pasifismi.
Ylioppilaiden avustustoiminnan päämääräksi ajateltiin maailmanlaajuisesti toteutettava kehittämisen projekti. Avun kohteeksi valittiin selvästi köyhiä maita.
Opiskelijat paneutuivat erityisesti kehitysmaiden opetusoloihin, ja Ylioppilaiden Kansainvälinen Apu ry lähetti vuonna 1963 edustajansa Tapani Brotheruksen Boliviaan työskentelemään lukutaitokampanjassa.
Ylioppilaiden kehitysyhteistyön tärkeimpänä toimintamuotona pidettiin 1960-luvulla tiedottamista.
Opiskelijat kirjoittivat lehtiin, pitivät puhetilaisuuksia ja seminaareja, järjestivät lehdistövastaanottoja ja Ylioppilaiden Kansainvälinen Apu ry julkaisi jopa teoksen Kehitysmaat ja me.
Toinen merkittävä toimintamuoto olivat stipendit. Niitä annettiin sekä käytettäväksi avustettavan opiskelijan kotimaassa että mahdollistamaan valittujen opiskelijoiden matkustaminen Suomeen.
Suomeen tulleiden stipendiaattien elämää rahoitettiin varsin avokätisesti perille pääsyn jälkeenkin.
Yksi stipendin turvin opiskelleista oli tansanialainen Nickey Iyambo, joka saapui Suomeen lokakuussa 1964.
Iyambolle kustannettiin asunto, vaatteet, yksityisopetusta ja terveydenhoito. Hän sai myös tarkemmin erittelemätöntä käyttörahaa kuukausittain.
Ylioppilaiden Kansainvälinen Apu ry maksoi myös hänen ulkomaisten vieraidensa majoittautumiset ja jopa tuliaiset, joita Iyambo vei kotimaahansa.
Ulkomaisista opiskelijoista haluttiin huolehtia hyvin: välillä pohdittiin joukolla, mistä Iyambolle löytyisi sopiva kesäsadetakki, välillä hänet vietiin ulos lounastamaan.
Presidenttikoulu
Ylioppilaiden kehitysyhteistyön parissa toimivat pitivät nimenomaan kielitaitoisia ylioppilaita soveltuviksi kansainvälisiin tehtäviin. Kehitysapua pidettiin 1960-luvulla myös erinomaisena akateemisen väen työllistäjänä.
Ilmeisesti tällaiset tehtävät antoivat nuorille tekijöilleen monenlaisia valmiuksia tulevaisuutta ajatellen. Muun muassa Jaakko Iloniemi esitti näkemyksiään Ylioppilaiden Kansainvälinen Avun Kehitysmaat ja me -julkaisussa. 1960-luvulla yhdistyksen pöytäkirjoja kirjoitti nuori mies nimeltä Martti Ahtisaari.
Kehitysyhteistyötoiminta keskittyi lähinnä Helsinkiin. Vuonna 1959 perustetun Oulun yliopiston opiskelijat seurasivat asioita ja keräsivät varoja. Silti pitkät matkat pääkaupunkiin estivät aktiivisen osallistumisen.
Toisaalta aluepolitiikka ja pohjoissuomalaisten oikeudet kiinnostivat monia oululaisia enemmän kuin kaukaiset kehitysmaat.