Suomalaisten mielipiteet kehitysyhteistyötä kohtaan ovat vuodessa muuttuneet aikaisempaa selvästi myönteisemmiksi. Nyt lähes joka neljäs lisäisi kehitysyhteistyöhön käytettäviä varoja, kun vuotta aikaisemmin kyseinen lukema oli 16 prosenttia. Vastaavasti niiden osuus, joiden mielestä kehitysyhteistyömäärärahoja pitäisi kutistaa, on laskenut vuodessa viidenneksestä 14 prosenttiin.
Ulkoministeriön teettämän tutkimuksen mukaan kehitysyhteistyötä yleensä pidetään nyt hiukan tärkeämpänä kuin vuonna 2010.
Tutkimuksessa mitattu muutos ei yllätä siinä mielessä, että vuosi sitten maassa vielä löivät taantuman jälkiaallot. Nyt kansantalous kasvaa reippaasti, ja ihmisten huoli omasta toimeentulostaan on helpottanut. Sellaisessa tilanteessa myötämieli muiden maiden kansalaisia kohtaan tapaa saada herkemmin tilaa.
Toisaalta vuodessa tapahtunut muutos on odottamaton. Ulkomaalaisepäluulot ja suoranainen kammo elävät netin keskustelupalstoilla vähintään yhtä vahvana kuin vielä vuosi sitten, politiikassa maahanmuuttokritiikki on saanut aiempaa suuremman näkyvyyden, ja samaan ideologiseen pakettiin kuuluu yleensä ajatus siitä, ettei suomalaisten rahoja pidä kylvää maailmalla, kun kotimaassakin on ongelmia.
Ehkä kansa ei olekaan sellaista kuin sen poliittisissa iskulauseissa väitetään olevan.
Silti kansalaisilla on myös täysi oikeus tehdä kriittisiäkin kysymyksiä kehitysyhteistyöstä. Näin jo siksi, että käytettävä summa on melkoinen: tänä vuonna Suomen valtio käyttää kehitysyhteistyöhön hallintomenoineen ja EU-osuuksineen yli miljardi euroa. Lähes kuudesosan tuostakin summasta valtio ottaa lainana.
Runsaasta avusta on myös lupa odottaa tuloksia. Suomalaisenkin kehitysyhteistyön taipaleella on joukko epäonnistuneita hankkeita. Niissä hyödyn on usein korjannut joku aivan muu kuin se huono-osainen kansalainen, jonka elämän parantamiseen hankkeet luotiin.
Tutkimuksen mukaan kansalaiset eivät ole järin hyvin perillä siitä, kuinka paljon kehityspolitiikkaa kysyy rahaa. Yleisin arvio
valtion käyttämästä summasta on 150 miljoonaa euroa, toiseksi yleisin 500 miljoonaa. Tämä alakanttiin arviointi voi selittää osan valmiudesta nostaa määrärahoja.
Mutta voi myös olettaa, että kyse on yleisemmästä asenteesta kehitysmaiden ihmisiä kohtaan: Suomella nähdään mahdollisuuksia auttaa enemmän kuin nyt tapahtuu.
Se ajatus, että hädässä olevien kehitysmaiden kansalaisia on parempi auttaa nimenomaan heidän kotiseuduillaan, näyttää lyöneen läpi. Siihen viittaa se, että nälästä ja sodasta kärsineeseen Afrikan Sarveen oltiin halukkaimpia suuntaamaan tukea.
On väitetty, että kehitysmaiden asiat olisivat paremmin, jos teollisuusmaiden antamaa kehitysapua ei olisi koskaan ollutkaan. Ehkä niin. Tai ehkä ei. Sitä, mikä kehitysmaiden tila olisi nyt ilman annettua apua, ei ole nähty. Tietoa on vain toteutuneesta historiasta. Se kertoo myös hyvistä seurauksista.