Sveitsin pankkien, loistoautofirmojen ja suihkukonevalmistajien lobbarit olivat taas liikkeellä, kun Suomen hallitus väänsi ensi vuodelle budjettiraameja. Ehkä taustalla jännittivät asiakkaidensa ostovoimanäkymien puolesta myös Lontoon ja Pariisiin ilotyttöyhdistykset.
Suomen kehitysavun nostaminen vaadittuun 0,7 prosenttiin ei toki suuria vaikuta näihin maailmanlaajuisiin liiketoimiin tai kansainvälisten metropolien ylellisyyskulutukseen. Mutta rikkaillahan on tunnetusti aina puute rahasta, eikä pieniäkään tulovirtoja kannata hyljeksiä. Hyvän elämäntavan rahoittaminen tulee kalliiksi, ja kun suomalainen verorahvas kantaa siihen oman kortensa -- lamavuosina jopa ulkomailta velkaa ottamalla -- niin kaikin mokomin, malja heille: parasta samppanjaa mitä rahalla saa.
Kärjistys kehitysproblematiikan pimeästä puolesta ei ole hirmuisen kaukaa haettu, valitettavasti. Yhtä tunnettu on nyrkkisääntö: mitä köyhempi maa, sen komeammat diplomaattiresidenssit ja sitä ylellisimmillä loistoautoilla ja suihkukoneilla herraluokka liikkuu. Kun korruptio on erottamaton osa kulttuuria, palkkajärjestelmää ja mafiatyyppisiä valtarakenteita, mitään ei ilman sitä näissä maissa myöskään tapahdu, ei kehitysavussakaan.
Asiaan on mahdollista ja ehkä järkevääkin suhtautua suurpiirteisesti. Hyvä että raha liikkuu, ja joku sentti kehitysavun eurosta kai päätyy lopulta sille nälkiintyvälle lapsellekin, jonka kuvilla meidän hallintoalamaisten auttamishaluun on vedottu, ellei sitten pelotella terrorismilla ikään kuin sillä ja köyhien auttamisella olisi tekemistä keskenään. Terroristit tulevat rikkaista maista, eivät köyhistä. Mutta niin tai näin, joka tapauksessa mersujen valmistaminen työllistää ja sveitsiläiset, joiden pankkeihin rikkaat korruptiorahojaan siirtelevät turvaan, ovat ihan mukavaa ja siistiä väkeä.
Ehkä samalta kehitysapumomentilta kustannetaan myös lukemattomat eri puolilla maailmaa järjestettävät kongressit, joihin tuhannet asialleen omistautuneet kokoontuvat pohtimaan seuraavan seminaarin aihetta, pää oikeaoppisesti kallellaan, silmät surussa ja hieman muita parempina, jos nyt Juhani Ahon lainaaminen tähän yhteyteen sopii.
Joka tapauksessa asianosaisten tuntemaa henkilökohtaisen tyydytyksen tunnetta ei voi eikä edes sovi rahassa laskea -- maailmanparantajana on hauska olla, kuten maamme eturivin mielipidejohtaja taisi muotoilla. Suihkukonesukkulointi tosin edistää jo yhdellä seminaarimatkalla kasvihuoneilmiötä enemmän kuin keskivertosuomalaisen elinikäinen autoilu, mutta sitä suurempi syy onkin vastustaa kaikkia mahdollisia ja mahdottomia energiantuotantomuotoja, joilla tyhmät suomalaiset koettavat kylmää kotimaataan lämmittää.
Sivupolulta pääasiaan palatakseni: 0,7 prosenttiin meillä on varaa niin kuin Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa odottaa. Tosin on hyvä muistaa, että nyt puhutaan osuudesta bruttokansantuotteeseen eikä valtion budjettiin. Näin tarkastellen kyse ei ole niin pikkusummasta kuin helposti kuvittelisi: sen haalimiseen tarvitaan kai parin kolmen sadantuhannen keskivertopalkansaajan koko vuodelta maksamat verot.
Tästä huolimatta Suomella on varaa enempäänkin. Uskon myös, että suomalaisilla on sellaiseen aitoa haluakin, muttei kyllä minkäänlaista velvollisuutta, toisin kuin vaikkapa Kongoa riistäneellä Belgian roistomonarkialla. Auttamishaluja vahvistaisi silti tieto siitä, että rahoista olisi apua. Enkä nyt viittaa ahtaaseen kamreerihenkiseen sentinseurantaan. Sellaista kalliiksi käyvää byrokratiaa alalla on varmaan enemmän kuin tarpeeksi.
Tärkeintä on, mitä rahoilla tehdään. On suuri vaara, että rahan syytäminen nykytavoilla on veden kantamista tyhjään kaivoon: vanhojen rakenteiden ylläpitoa, korruptioon alistumista ja julmien kulttuurien epäsuoraa vahvistamista.
Siksi Suomen kehityspolitiikan on oltava kunnianhimoisempaa, kuten Kepa on todennut. On helppo yhtyä Kepan tavoitteeseen: siihen että pitäisi pyrkiä muuttamaan rakenteita, jotka synnyttävät köyhyyttä. Samaa mieltä on helppo olla myös siitä, mistä rakenteista on kysymys: esimerkiksi epätasainen maanomistus, eriarvoisuutta synnyttävät lait ja epäreilut kauppasäännöt ovat kiistatta köyhyydestä nousun esteitä.
Näillä asioilla ja 0,7 prosentin tunnuksella ei vain satu olemaan mitään tekemistä toistensa kanssa! Tämä on todellinen uskottavuusongelma eikä kehitysavun puolestapuhujien pilkkaa, vaikka se sellaiselta kuulostaisi. Tärkeitä rakenne- ja kulttuurimuutoksia ei edistetä tippaakaan vanhanmallista kehitysapua lisäämällä -- pikemminkin päinvastoin ellei rahoja sitten suunnattaisi kulttuuri-imperialistisille iskujoukoille, jotka uudistaisivat kohdemaidensa mädät valta- ja omistusrakenteet.
Kehitysavussa on aina kysymys kulttuuri-imperialismista -- tai jos ei ole, se on täysin hyödytöntä. Kun kulttuuriin kuuluu naisten, palveluskunnan ja vieraiden lasten kohteleminen aasia halvempina olentoina, parannusta ei saa aikaan tällaista kulttuuria kunnioittamalla vaan kukistamalla.
Jos osa kulttuuria ovat omistussuhteet, jotka antavat harvoille kaiken ja muille eivät mitään, tämä kulttuuri joutaa kuopattavaksi kehityksen esteenä. Iskujoukkoja rauhallisempi, Suomelle sopivampi ja tehokas keino olisi kuitenkin keskittyminen yhteen ainoaan kulttuuri-imperialistiseen ohjelmaan: naisten ja tyttöjen koulutukseen -- lahjuksia vallanpitäjille maksamatta ja heidän pyhiä käsityksiään kunnioittamatta.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.