Suomen vanhustenhoidon ongelmat ovat räjähtäneet kaikkien silmille toivottavasti peruuttamattomasti. Kansan tietoisuuteen on viimeistään nyt tulleet ne monet ongelmat, joiden kanssa moni meistä on kamppaillut jo vuosia.
Hoitajia tai omaisia on joutunut syntipukeiksi epäkohtia esille nostaessaan, vaikka omaisten tulisi olla vanhustenhoidon tärkeimpiä yhteistyökumppaneita ja hoitajien olennaisin voimavara työnantajalle. Keskustelu herättää kysymyksen, onko liikaa toivottu, että hoivakodista lähtiessä vierailijalla olisi hyvä mieli ja turvallinen olo, että läheinen on luotettavissa ja riittävissä käsissä?
Julkisuudessa käyty keskustelu piirtää karun kuvan asioista, joiden toteutuminen ei ole maassamme itsestään selvää lainsäädännöstä huolimatta. Kun meidän pitäisi päästä puhumaan vanhustyön kehittämisestä ikäihmisen psykofyysissosiaalinen kokonaisuus huomioiden, joudumme edelleen kiistelemään hengissä säilymisen perusasioista ja niiden toteutumisen oikeutuksesta.
Valitettavasti meillä elää vanhentuneita käsityksiä siitäkin, että muistisairaan ikäihmisen kohdalla ei kannattaisi enää ponnistella, vaikka jo muistisairauksien Käypä hoito -suositus viittaa siihen, kuinka esimerkiksi ympäristön sopivalla virikkeellisyydellä on merkittävä roolinsa muistisairaudesta kärsivälle.
Samoin kuin käyttämättömät lihakset surkastuvat, niin tekevät käyttämättömät aivotkin. Muistisairauden etenemistä voidaan vauhdittaa, mutta myös hidastaa tutkimustenkin mukaan.
Meidän tulisi olla kiinnostuneita elämän ehtoota elävien, huonokuntoisimpienkin ihmisten hyvinvoinnista ja sen mahdollistavista olosuhteista laaja-alaisesti. Vaikka muisti olisi mennyt, tunto voi olla hyvinkin vielä tallella.
Vanhankin ihmisen hermosto reagoi siihen, miten hän tulee kohdelluksi ja millaiseksi hän olonsa kulloinkin tuntee, vaikka eläisikin jo toista aikaa kuin me muut. Muistin heikentyminen ei myöskään suoraan korreloi ymmärryskyvyn menetykseen, vaan se voi säilyä paljon pidemmälle.
Kaikki hoitokodeissa asuvat eivät kärsi etenevistä muistisairauksista. Esimerkiksi aivoverenkiertohäiriön sairastaneilla, aivovamman saaneilla tai mielenterveyden ongelmista kärsivillä on hyvin erilaisia tarpeita.
Tästä syystä kaikki asiakkaat tarvitsevat aidosti yksilöllisen hoito- ja palvelusuunnitelman, jota myös toteutetaan, ja joiden pohjalta määritellään hoitajaresurssit ja osaamisvaatimukset.
Koska kotonasumisen tukeminen on ollut Suomessa määrällisesti tuloksellista, ympärivuorokautisen hoidon piiriin muuttavilla avun ja hoivan tarve on jo niin runsasta, että minimihoitajamitoitusten tulee olla huomattavasti nykyistä korkeammat. Super on tehnyt erinomaista työtä tehdessään laskelmia siitä, millä mitoituksella inhimillinen loppuelämä mahdollistetaan.
Anu Määttä
geropsykologi (PsM), opettaja
traumapsykoterapeuttikoulutettava
Oulu
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.